Kaikki palaa aina tarinaan. Missä kohtaa olet omassa elämässäsi? Miten elämäntarinasi liittyy toisiin tarinoihin? Mitä tapahtui aiemmin paikassa, jossa juuri nyt olet? Mitä tunsivat ja ajattelivat toiset ihmiset vastaavissa elämäntilanteissa?
 
Tämän syksyn aikana erilaiset tarinat ovat pyörineet mielessä: Omaa ja toisten elämäntarinaa on tullut taas pohdittua Voimauttavan valokuvauksen opinnoissa. Tilaamme ja sen ympäristöön liittyviä kertomuksia on kuullut ja tullut itsekin lukeneeksi lisää.  Välillä tarinat ovat kuljettaneet tyystin eri ajanjaksoon, kuten jo perinteeksi nousseilla Kokkolan keskiaikapäivillä. Kuulaana ja kauniina syyskuisena lauantaina oli mahdollista tempautua osaksi elämyksellisiä kertomuksia Kaarlelan kirkonmäellä. Parisen viikkoa sitten olimme hankematkalla Kyrönmaalla, jossa historia limittyy mielenkiintoisesti osaksi nykyaikaa ja paikallisia tarinoita.

Napue tarkoittaa joillekin vuonna 2015 maailman parhaaksi valittua suomalaista giniä. On se toki sitäkin ja pelkkä yritystarina menestystuotteen takana aika huikea, mutta kannattaa tutustua siihen alkuperäiseen tarinaan. Tarkoitan Napuen taistelua vuonna 1714, jonka muistoksi ruisgini on nimensä saanut. Se tarina ei ole kaunis mutta sitäkin vaikuttavampi.
 
Isäntä osti voittoisan ginipullon vitriiniimme ehkäpä vuosi sitten. Täytyy todeta, että sisältöä on vieläkin jäljellä, mutta oikeastaan pullo on sisustusesineenä aika tyylikäs. Tuotteen onnistunut ulkomuoto ei liene sattumaa, sillä Kyrön viskitislaamon pakkaukset ovat muuten menestyneet Cannesin mainosfestivaaleilla.

Kyrönmaan Orisbergin kartanoalueella on myös mielenkiintoinen historia. Katselimme esimerkiksi entisessä maamieskoulussa vanhoja opetusmateriaaleja ja kuljimme ensimmäisen suomalaisen tekojärven rannalla. Aikamoisiin tekoihin tai pitäisikö sanoa haaveiden tai päähänpistojen toteuttamiseen on ennen ryhdytty: Ai että, kaunis lampi olisi tällä paikalla ihana. No tehdään! Oi, kun tuohon maisemaan sopisi pieni saari…No tehdään sekin!
 
Kuvautimme itsemme isännän kanssa myös kartanoalueen kauniin kellotapulin edessä. Arvatkaapas, mikä tarina siihen liittyy? No siellä Carl Ludvig Engelin suunnittelemassa pylvästapulissa ovat toisilleen lupautuneet ja kihlat vaihtaneet Jean Sibelius ja Aino Järnefelt. Paikkaan liittyy myös oman sukuni muistoja elämän varrelta, suunnilleen puoli vuosisataa sitten. 

Täytyy oikeastaan todeta, että vuosi vuodelta ehkäpä juuri syksy tuntuu parhaimmalta vuodenajalta. Ruskan värit ja syksyn kaunis valo hivelevät silmää. Noh, sadepäiviä on kyllä sattunut tälle syksylle luvattoman paljon, mutta meillä ei ole ollut nyt onneksi puitavaa viljaa. Aiemmista vuosista poiketen isäntä on kylvänyt parille pellolle syysruista, jonka alku ainakin näyttää lupaavalta.
 
Kasvulaatikoista ja omenapuista saatiin ihan mukavasti satoa. Punajuurista voisi tehdä taas borssikeittoa, ja isäntä intoutui jo tekemään omenasiideriä, joka ei kylläkään ensimmäisellä maistelukerralla tainnut olla vielä ihan valmista. Metsät pursuilevat puolukoita, joten sitäkin satoa pitäisi talteen ehtiä keräämään. 

Ensi vuosi tuo muutoksia maatilamme tarinaan. Afrikkalaisen sikaruton torjuntaan varaudutaan Suomessa mittavilla toimilla. Jos jatkossa aikoo pitää sikoja ulkona, pitää tupla-aitasuojauksen olla aukottomasti kunnossa. Tämä ei välttämättä olisi meille ongelma, jos pitäisimme possujamme vain metsätarhoissa. Niille tarvitaan kuitenkin monia eri paikkoja, esimerkiksi porsimis- ja vieroitusaikoina. Hinkkiksen ja Vinkkiksen on ollut tarkoitus porsia vain yhdesti vuodessa, joten eivät ne voi olla Einarinkaan kanssa samassa aitauksessa kuin vähän aikaa.
 
Jotkut tilat ovat ilmeisesti ratkaisseet ongelman rakentamalla koko tilansa ympärille tavalliset ja panssariaidat. Me olemme sitä vastoin päättäneet luopua kokonaan villasikojen kasvatuksesta. Isännälle asia taitaa olla helpotus, mutta emännälle ja lapsille tulee kyllä haikea mieli. Possujen hoito on kuitenkin ollut iso osa arkeamme puolitoista vuotta.

Jostain syystä kaikenlaiset hienot mietelauseet ovat tuntuneet itsestä usein kliseisiltä, mutta täytynee myöntää, että usein niihin sisältyy paljon viisautta. Piti oikein googlettaa vanha totuus, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. En kuitenkaan ollut kuullut ajatelman jatkoa Helen Kellerin sanoittamana: "Kun yksi onnen ovi sulkeutuu, toinen aukeaa. Me vain tuijotamme niin kauan sulkeutuvaa, ettemme näe sitä toista, joka on meille auennut." Elämässämme ovat niin monet ovet jo auenneet ja sulkeutuneet, että jotain Kellerin ajatelmasta on alitajuntaan jäänyt.

Hyvää syksyä!

Tämä viikko on ollut täälläpäin syyslomaviikko. Arjessamme se on näkynyt lähinnä siten, että lapset eivät ole olleet koulussa. Jossain vaiheessa suunnittelimme syksyllä reissua ulkomaillekin asti, mutta lopulta kävimme häthätää yhden yön kylpyläreissulla. Pieni paussi oli oikein tervetullut, mutta kyllä sitä kaipaisi (tai ainakin isäntä kaipaisi) vähän pidempää irtiottoa arkikuvioista ja pihapiiristä.
 
Tulomatkalla satoi ensimmäistä kertaa tänä syksynä vähän räntää, mikä taas muistutti, että eipä tässä toisaalta lomailemaan ehtisikään. Pitää esimerkiksi pistää talvilaitumet kuntoon, tehdä hiehoille katosta, vierottaa kevään vasikat, rakentaa possuille navetan päätyyn talvipaikka ja tehdä peltotöitä. Välillä aikaa tuntuu olevan lähes tarpeeksi, mutta sitten taas työt lykkääntyvät pienten, harmittavien oikkujen seurauksena tai isompien keskeytysten, kuten kaikkien peltolohkojen ylimääräisten EU-tarkastusten vuoksi.

Vasikat erotetaan seitsemän-kahdeksan kuukauden ikäisinä. Tähän on alettu valmistautua tänä vuonna tuomalla erotusaitaus laitumen sisälle. Nyt se on vielä auki, jotta karja voi vapaasti käydä aitaelementteihin tutustumassa ja samalla ikävä kyllä raaputtelemassa päätään putkiin, mutta onneksi vielä ei ole korvamerkkejä irtoillut. Aiemmin vasikat on erotettu kauas emoistaan, jolloin pari päivää on tainnut kuulua meiltä tavallista kovempaa metakkaa kylille. Katsotaan nyt sitten, että kuinka tällainen lempeämpi erotus toimii. Vai toimiiko ollenkaan? Emot pääsevät nimittäin kokemuksemme mukaan yllättävän korkeista aidoista halutessaan yli.
                            
Varsinkin ylämaankarjan kanssa puuhastelu tapahtuu usein yrityksen ja erehdyksen kautta. Aiemmin tänä vuonna olimme ajatelleet siirtää nuoret hienot naapuritilalta lainatun kuljetuskärryn avulla metsälaitumelle, mutta se ei onnistunut ollenkaan. Eläimet eivät yksinkertaisesti suostuneet menemään kärryn kyytiin hyvällä tai pahalla. Kärryssä oli sama vika kuin samaan tarkoitukseen kaksi vuotta sitten hankitulla vanhalla hevoskuljetusautolla, eli korkea lava, johon pitäisi nousta. Meille tarpeeton hevosauto on muuten myynnissä, vink vink…

Hiehot täytyi siirtää sitten pareittain omassa käsittelyhäkissämme traktorin avulla ilmojen halki. Tällainen käsittelyhäkki on sinänsä hyvä, ja tiettyihin tarkoituksiin sitä nuorilla eläimillä käytämmekin, mutta sitten taas aikuiset lehmät sonneista puhumattakaan eivät valtavine sarvineen siihen sovi. Ja niin joo, täytyy muuten vielä ennen talvea jotenkin siirtää ne hiehot sieltä metsälaitumelta takaisin lähemmäs. Veikkaanpa vaan, että niitä voi olla jokseenkin hankala houkuttaa vapaudesta takaisin pienempiin piireihin. Pääsisiköhän lopulta helpommalla, jos aitaisikin laitumelta johtavan tien reunat ja ohjaisi löntystämään ne takaisin kotiin?

Työn lomassa on tullut ikuistettua eläimille arkisia käytännönpuuhia, jotka omaan silmään näyttävät söpön helliltä hetkiltä: imetystä, toisten haistelemista ja karvan putsaamista. Ja ovathan nämä varmasti eläimillekin läheisyyttä tuovia asioita. Hinkkiksellä ja Vinkkiksellä on siis tapana etsiä ja syödä toistensa karvojen seasta aamulta jääneet viljat, ja vasikathan nyt juovat maitoa kai edelleen pitkin päivää, vaikka varsinaista tarvetta ei siihen olisikaan. Sonnikuva on sinänsä harvinainen, koska useimmiten ne pitävät toisiinsa hieman etäisyyttä tai mittelevät voimiaan.

Olen metsästä. Te sanotte: juntti.
Pääni on koivusta. Te sanotte: Artek.
Menen päin mäntyä. Te sanotte: mokasi.
Tästä lähtien olen se miltä näytän.
Sama mitä sanotte.
 

Kari Hotakainen

Löysin pari kuukautta sitten isännän isovanhemmille kuuluneen runoteoksen Koivuntuohirunoja. Osa runoista on tehty juuri kirjaa varten ja osa poimittu eri kokoelmista. Parikymppisen kirjan kansiliepeille ei ole kirjoitettu omistajaa tai lahjoittajaa, mutta koska isännän mummo on ollut nuoruudessaan  innokas runonlausuja, on kokoelma oletettavasti hänen. Luin nämä ”tunnustukselliset runot metsistä ja puista” ja tykästyin osaan.

Runoutta ylipäätään voi pitää hyvänä kirjallisuudenlajina: Välimerkkisäännöt eivät ole välttämättä niin tarkkoja, voi tehdä aivan omia tulkintojaan, pienessä tilassa voi sanoa yllättävän paljon ja kirjo on valtava loruista ja laululyriikoista niin mahtipontisiin oodeihin kuin moderneihin proosarunoihinkin. Toisaalta runous voi olla hankalaa, sillä kielikuvat ja rakenteeseen, välimerkkeihin, asetteluun ja rytmiin liittyvät tasot eivät aukea välttämättä nykyajan nopeatempoisuuteen tottuneelle ihmiselle, joka ei malta pysähtyä, keskittyä ja ajatella.
 
Muutama vuosi sitten oli muodissa downsiftaaminen, eli kohtuullistaminen ja mielekkyyden löytäminen elämään aika radikaaleinkin irtiotoin. Sittemmin on ehkä alettu puhua jotenkin lievemmästä arjen muuttamisesta niin, ettei välttämättä putoa ikään kuin tyhjän päälle alkuhurmoksen jälkeen. Enpä tiedä, ehkä laadukas arki, jos nyt tällaista termiä voi tässä käyttää, on vähän sama kuin terveellinen elämäntapa tai laihdutus. Tiukasta dieetistä ei ole hyötyä, jos sen jälkeen palataan takaisin vanhoihin tottumuksiin, ja toisaalta joku taas tarvitsee täyden stopin, jotta pystyy täysin irrottautumaan entisestä ja alkaa rakentaa uusia tapoja.          

Yhtenä tärkeimpänä asiana opintojen kautta on itselle noussut ajatus arkisen elämän voimaannuttavista hetkistä. Green Care ei pyri siihen, että kaikki muuttaisivat takaisin korpeen vaan että vuosien saatossa hiipunut ihmisen ja luonnon suhde osattaisiin tunnistaa ja ottaa huomioon paremmin omassa arjessa. Kaupungeissa tämä voisi esimerkiksi tarkoittaa paremmin suunniteltuja viheralueita. Ihan heti ei tule mieleen, että terveyden lisäksi luontoelementtien määrä liittyy myös kuolleisuuteen, mutta tämäkin on tutkimuksilla todettu.

On ollut jännä huomata opiskelevansa alaa, johon törmää nyt vähän joka lehdessä. Metsän ja luonnon positiivisesta ja hyvää tekevästä vaikutuksesta kirjoitetaan jos jonkinlaista juttua. Luonnon on muuten todettu vaikuttavan positiivisesti myös kuvien ja äänien kautta, jos ei itse pääse luontoon. Itselleni on tämän blogin kirjoittamisen yhtenä taustasyynä luonto- ja eläinkuvien esittely maatilamme arkisten puuhailujen rinnalla. Ja olen saanut viestiä kiertoteitse ja ihan suoraankin, että on mukava katsella esimerkiksi kuvia eläimistämme.

Tietysti uskon myös (toisinaan hienovaraiseen) esimerkin voimaan, niin että joku havahtuisi itsekin ja lähtisi etsimään ulkoa ihania yksityiskohtia, yllätyksiä ja nauttimaan. Eilen tein isännän siskolta lainaamani järjestelmäkameran kanssa kuvausretken metsään. Retki tarjosi positiivisia ja negatiivisia yllätyksiä, vaikka kuvasaalis jäi hieman köykäiseksi. Aluksi lapsemme olivat mukanani. Kun pääsimme metsänreunaan, niin valmistauduimme oikein teatraalisesti vetämään keuhkot täyteen ilmaa, koska siinä kohdassa on tähän asti leijaillut ihana tuoreen kaadetun puun tuoksu. Tämä oli virheliike, sillä nyt puupinon kohdalla oli käsittämättömän paha mädäntyneen heinän ja sonnan haju.
 
Positiivisen yllätyksen puolestaan järjesti orava. Tuossa vaiheessa liikuin yksin metsätiellä ja muistelin paikkakuntalaisen miehen juuri voittamaa luontokuvakilpailua. Ajattelin, etten ole oikeastaan törmännyt omilla retkilläni metsän eläimiin vaan vain niiden jättämiin jälkiin ja vihjeisiin. Samassa ihan vierestä yläpuoleltani kuului räsähdys, ja huomasin oravan säikähtäneen ja pakenevan minua. Tumpulasormeni eivät oikein onnistuneet toimimaan nopeasti, joten kuvaan tallentui kurre kovin pienenä. Huomaatko sen?

Laitetaanpa tähän loppuun vielä yksi runokokoelman syksyruno, kun pihamme vaahterakin hehkuu niin sopivasti.

SYKSYISIN
 
Vaahteranlehdet tekevät nopeasti
sisälle metsän. Kevyessä
 
tuulessa ikkunalaudalla
 
lohenpunaisina, uljaana lainehtivan
maissipellon tähkien keltaisina
 
kääntävät kylkeään, elävät.
Kuiskivat, puhelevat. Tirskuvat.
 
Ennen pitkää ne kuivettuvat
vanhuksen posken ihon
 
haitarintiheille uurteille. Silti,
jos katsoo kyllin tarkasti
 
näkee mikä viisaus kytee kauan
niiden lujassa katseessa.
 
Marras- ja joulukuun syvää
pitkospimeää lämmittävä.
 
Sammaleenkarhea. Jäkälänpuhdas.
 

Jouni Inkala

Ps. lisää juttua downshiftaamisesta ja vihreistä asuinympäristöistä:

http://www.hs.fi/elama/a1464148957000
http://www.gcfinland.fi/blog/kirsi-salonen-mieli-maisemassa?id=16516