Näin joulukuun lopussa tulee luonnollisesti tarkasteltua kuluneen vuoden tapahtumia ja tunnelmia. Samalla mielessä siintää tulevaisuus ja seuraavan vuoden suunnitelmat.
 
Loppuvuosi vei kyllä tältä emännältä niin kaikki voimat, että rehellisesti sanottuna joulua odotti kovinkin vakava ja nukkavieru hahmo. Opiskelutehtävien eräpäivät paukkuivat ja päätöiden kuviot piti taas palautella mieleen samalla, kun valmisteltiin kauppoja ja podettiin lapsiperheille tuttua flunssakierrettä muiden ilmaantuneiden asioiden lisäksi.

Kaiken kruunasi tietysti Suomen ”ihanan” pimeä ja synkkä vuodenaika, joka vaikuttaa omaan mieleeni hyvinkin paljon. Olen ennenkin todennut, että tekisi mieli käpertyä karhun tavoin talviunille ja ohittaa ainakin mokomat pari-kolme kuukautta, mutta minkäs teet! Tämä kontio kääriytyi usein iltaisin huopiin ja villasukkiin, murahteli ja tuohusti kynttilöiden sekä takan kanssa. Sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä leppoisan hyggeilyn kanssa, vaan se on puhtaasti selviytymistä ja liian kirkkaiden keinovalojen pakoilua.   
 
Isäntää tuohustamiseni lähinnä huvittaa, mutta itse asiassa tulen hallintahan on ihmiskunnan tärkeimpiä saavutuksia, joka puolestaan on tehnyt mahdolliseksi monet muut asiat: Ihminen on pystynyt siirtymään kylmille asuinpaikoille, kypsentämään ruokansa, aloittamaan kaskeamisen ja metallinvalmistuksen. Liekkien loimussa on viihdytetty toisia tarinoilla ja suunniteltu suuria. ”Liekkien lämpö, savun tuoksu, tulen kohina ja hiipuvan hiilloksen raukea kajo merkitsevät jotain ikiaikaista, tuttua ja hyvin läheistä.” Tuleen liittyy myös vertauskuvallisempi taso, nimittäin ”nuotio tai rovio havainnollistaa suoralla ja nopealla tavalla synnyn, kukoistuksen, hiipumisen ja katoamisen vaiheet”. Eivät siis mitään pikkujuttuja nämä näin.    

Yksi loppuvuoden isoimmista asioista oli villasikojemme myynti. Possumme pääsivät onneksi  uuteen kotiin jo siellä asustavien punaisten villapossujen kaveriksi. Päätimme luopua possujen kasvatuksesta, koska afrikkalaisen sikaruton (ASF) torjunta olisi merkinnyt meille käytännössä mittavia investointeja ja vaikeuttanut ylipäätään kasvatusta tilallamme huomattavalla tavalla.  Vaikuttaa siltä, että harrastelijakasvattajat ovat lopettaneet ja villasikoja  on vain harvalla, niihin todella satsaavilla tiloilla.
 
Toinen tilaamme koskevista muutoksista oli siitossonnistamme luopuminen. Petrus oli rauhallinen ja muutoinkin hyväluonteinen ja -rakenteinen yksilö.  Sisäsiittoisuuden torjumiseksi tarvitsemme kuitenkin ensi kesäksi uuden ja erisukuisen laumanjohtajan. Uuden sonnin myötä saamme myös ajoitettua poikimiset paremmin keväälle. Ongelmia voi tulla, jos vasikat syntyvät keskellä kylmimpiä pakkasia. Tänä talvena on syntynyt jo kolme vasikkaa: yksi ruskea ja kaksi tummaa. Emojensa lähettyvillähän ne pääsääntöisesti kulkevat, mutta todella pieninä ne hakeutuvat jo toistensakin seuraan.

Talvi on tuonut metsäneläimet taas lähemmäksi pihapiiriämme. Pelloilla kuljeskelee kauriita ja ehkäpä niiden perässä puolestaan ilves, joka jäljistä päätellen ei kuitenkaan ole kovin iso. Viime talvena laitumilla ja niiden lähellä kierteli myös kettu ja peuroja.
 
Lumessa leikkivät ja pyörivät myös loppukesän kissanpennut, jotka ovat kasvaneet jo melko isoiksi. Niistä yksi valkoinen lähti syksyllä läheiselle hevostilalle tallikissaksi, mutta vielä olisi pari ylimääräistä kissaa vailla kotia. Arka Pölli-kissammekin viihtyy taas paremmin kotona, kun se on vihdoin huomannut, ettei uusia kissoja tarvitse pelätä. Päinvastoin niistä on sille paljon enemmän leikkiseuraa kuin Mummo-kissasta.

Uuteen vuoteen lähdetään kai ihan hyvillä mielin. Talvipäivän seisaus on ohitettu ja ennen kevätkiireitä isäntäkin ehtii vähän höllentää työtahtia. Toisaalta tammi- ja helmikuussa ylimääräistä työtä ja päänvaivaa ovat perinteisesti aiheuttaneet laitumien jäätyneet juoma-automaatit. Vanhoja vasikoitakin on vielä erottamatta laumassa. Traktoritkin pitäisi oikeastaan saada parempaan kuntoon. Syksyllä on voinut töitä jakaa ikään kuin konekohtaisesti sen mukaan, mikä missäkin toimii parhaiten, mutta talvella ei viitsisi lämmittää molempia. 
 
Tässä juuri puhuttiin isännän kanssa, että investointien suhteen olemme olleet maltillisella linjalla. Yhden isohkon tilaamme koskevan investoinnin teimme kuitenkin syksyllä, kun ostimme metsää ja siinä samalla vanhan talon pihapiireineen tästä lähistöltä. Ajatuksia ja suunnitelmia hankinnan suhteen on tässä vuoden sisällä kovastikin kehkeytynyt, mutta ensi vuonna pitäisi sitten alkaa konkreettisesti niitä toteuttaa. Blogia seuranneet voinevatkin arvata, että jotain luontoon, perinteisiin ja matkailuun liittyvää se todennäköisesti on.

Hyvää uutta vuotta 2018!
 


Lähteet:
Leppänen, M. & Pajunen A. 2017: Terveysmetsä. Tunnista ja koe elvyttävä luonto. Gummerus, Keuruu.

Mikäpä olisi parempi aika kirjoitella kuulumisia kuin juhannusyö? Ei ollut yhtään suunnitelmissa postailla juuri nyt, mutta oikeastaan kädet nyt vain hakeutuivat näppäimistölle kuin itsestään tässä netissä surffaamisen ohella. Lapset tuhisevat sängyissään, isäntä katsoo jotain huonoa komediaa ja ulkoa kantautuu raakkuvan variksen ääni.
 
Tässä juhannuksessa parasta on ollut pysähtyminen. Jotenkin sitä aina unohtaa, kuinka kiireinen maatilan kevät ja alkukesä ovat, mutta niin se vain on. Tänä vuonna on vielä enemmän ollut peltojen laittamista uusiksi edelliseen vuoteen verrattuna. (Sallittakoon nyt näin amatöörimäinen lausahdus.) Ja myöhäisen kevään vuoksi kesäkuu on ollut ihan ylibuukattu.  Vakiovastaukseksi on tainnut muodostua ystäville ja muille tutuille, että palataan asiaan heinäkuussa.

Mitähän mainitsemisen arvoista tässä kuukauden aikana olisikaan sitten tapahtunut peltotöiden lisäksi? Loput emolehmät ovat poikineet, lauma siirretty kevätlaitumelle, Hinkkis porsinut ensimmäisen pahnueensa, järkkäristä yritetty vieroittautua, kestitetty varttuneempaa vierasväkeä, maatilan mahdollisuuksia pohdittu yrittäjäkurssilla, pihatöitä paiskittu ja ja… hukattu itsensä jonnekin arjen hulinaan.
 
Joku voi saada itsestään paremmat tehot irti paineen alla, mutta täytyy rehellisesti todeta, että tämä emäntä ei valitettavasti ole sellainen. Jotenkin onnistun imemään itseeni myös isännän kiireen ja ahdistuksen tekemättömistä töistä, joten on tuntunut tarpeelliselta tehdä koko ajan jotain itsekin. Toisinaan lopputulos on kuitenkin se, että häsään montaa asiaa samaan aikaan tai käytän tajuttoman paljon aikaa johonkin yksinkertaiseen askareeseen. Yhtenä päivänä havahduin siihen, että lajittelin pyykkejä korista toiseen. Joku oli siis vaihtanut tummien ja sekaväristen pyykkikorien paikkaa keskenään, ja minä kun harmistelin, että mikä tässä lajittelussa nyt on muille niin vaikeaa.

Tosiaan, Leponiemen tilalle on syntynyt ensimmäinen oma porsaspahnue. Synnytys sattui tietysti sitten sellaiseen ajankohtaan, kun meillä oli isännän kanssa pakollinen meno muualle. Sitten saimme terveisiä kuvan kanssa kotoa, että tällaisia on ilmestynyt. Emakkoa oli käyty katsomassa montaa kertaa aikaisempien päivien aikana, mutta porsiminen tapahtui ilmeisesti ongelmitta yön aikana tai varhaisena aamuhetkenä. Kahdeksan ihanaa mustakärsää on nähnyt päivänvalon ja kasvaa nyt Hinkkiksen huomassa hyvää vauhtia.  Porsaista seitsemän oli karjuja, jotka on nyt jo kastroitu kipulääkkeiden, rauhoittavien ja eläinlääkärin käsien avulla. Yhdellä söpöistä pikkuröhnöttäjistä on siisti töpöhäntä. Sellainen se on ollut niin varhaisista ajoista, kuin me olemme pystyneet huomaamaan, joten arvoitukseksi jää, onko se vioittunut jo kohdussa.
 
Alkukesän luontokukoistus ei ole tyystin mennyt ohi vaan kuviin on taltioitu muun muassa suopursuja ja maljakoihin poimittu tupasvillaa ja muita koristuksia. Luonnon voimaannuttavat ja elvyttävät hetket eivät kylläkään ole olleet kovin tietoisia, mutta täytyy antautua ja viipyillä enemmän tästä eteenpäin. Kesäähän pitäisi kuitenkin olla edessä vielä parisen kuukautta!

Blogia seuranneet muistanevat, että olen ollut tänä vuonna opintovapaalla opettajan töistäni. En siis normaalisti ole arkipäivisin tilalla vaan kaitsemassa ”muuta karjaa”. Tämän lukuvuoden olen kuitenkin keskittynyt Green Care -opintoihin ja tilalla työskentelemiseen. Vähän ehkä karkasi traktori kourista ja päädyin opiskelemaan muutakin, varsinkin kevätpuoleen. Ilmeisesti tarkoituksellisen rauhallinen syksypuoli antoi energiaa kevääseen. Vielä ovat kesken Voimauttavan valokuvauksen ammatilliset perusteet ja yrittäjän ammattitutkinto. Green Care -koulutuksen ohjaaja- ja kouluttajaosaaminen jatkuu syksyllä, ja mahdollisesti olemme mukana kahdessa pohjoismaisessa Green Care -hankkeessa, joiden sisällöstä ei kuitenkaan ole vielä selvyyttä. Aika näyttää, jäävätkö opinnot rikastuttamaan vain omaa arkeamme vai pystymmekö levittämään luonnon tavoitteellisia hyvinvointivaikutuksia myös laajemmin. 
 
Tällä hetkellä tilamme ja sen pellot kaipaavat sadetta. Kylvöjen onnistuminen on aina jännittävää puuhaa, joka selviää vasta myöhemmin. Sateen lisäksi tarvittaisiin tietysti myös lämpöä − ja nurmille ehkä lisää puhdistusniittoa. Rehunteko on tilallamme pääsääntöisesti vain kerran kesässä, ja vielä se ei ole ajankohtaista. Emännän ymmärryksen mukaan juuri nyt olisi sopiva sauma hieman hengähtää tai saattaa eteenpäin muita projekteja.

Hyvää kesänjatkoa!

Tänä vuonna on helppo olla trendikäs: aukaisee vain ulko-oven ja sukeltaa ympärillä olevaan luontoon. Näin Suomessahan tämä onnistuu lähes joka paikassa kaupungista syrjäisimpään peräkylään.  Meillä suomalaisilla ei kuitenkaan ole yhteistä luontosuhdetta vaan se tuntuu olevan hirveän yksilöllinen ja kovastikin tunteita herättävä asia. Osalle ihmisistä mahtava luontokokemus on yhtä kuin Partioaitan vaatteissa kansallispuistoissa samoileminen ja toisille tuttu peltomaisema ulkosaunan klasista katsottuna.      
 
Läpi Green Care -opintojeni on luontosuhdetta tarkasteltu yksin ja välillä yhdessä muiden opiskelijoiden kanssa enemmän tai vähemmän virallisesti vertaillen. Kirjavaan joukkoomme mahtuu monenmoista näkemystä, mutta on meitä osallistujiakin toisaalta noin 140 ympäri Suomea. Näin maalla ja luonnon keskellä kasvaneena tuntui aluksi ehkäpä hieman oudoltakin tuumailla ja tutkailla, miten luontoympäristööni suhtaudun.

En ole koskaan pitänyt itseäni mitenkään luontohihhulina, mutta jotenkin luonto on ollut niin olennainen osa itseä ja arkea, ettei sitä ole tullut ajatelleeksi sen kummemmin.  Lapsena tuli leikittyä naapurin tytön kanssa lähiluonnossa ja navetan ympärillä. Nuorena koulumatkat taitettiin peltomaisemien läpi pyörällä ja kesällä käytiin läheisessä joessa uimassa. Kaupungissa asuessamme luontoon tuli mentyä liikkumaan tai sitten vain oleilemaan esimerkiksi upeisiin ja idyllisiin puutarhoihin, jotka sattuivat sijaitsemaan ihan kotikulmilla.
 
Luontosuhteemme muodostuu kokemustemme lisäksi luontoon ja eläimiin liittyvistä tiedoistamme − ja mielikuvistamme. Joku asia voi tuntua oikealta, koska siihen on kasvanut ja tottunut ja joku toinen väärältä, koska nimenomaan se on itselle vieras eikä välttämättä tiedäkään asiasta tarpeeksi tai pysty näkemään kokonaiskuvaa.

Green Care -opintoihin liittyen luin mielenkiintoisen artikkelin, joka käsitteli kiihkottoman objektiivisesti elinkeinoja ihmisen ja eläimen suhteen muokkaajana. Sen voisi tiivistää, että rinnakkaiselosta on hävittämisen kautta kuljettu kohti suojelemista. Moderni elinkeinorakenne ja kaupungissa eläminen ovat muuttaneet ihmisen luontosuhdetta niin, että yksilön suora riippuvuussuhde luonnosta, eläimistä ja alkutuotannosta on hävinnyt ja käsitykset riippuvuussuhteista ovat hämärtyneet. Media inhimillistää eläimiä ja käsitys luonnosta ja eläimistä voi rajoittua lemmikkeihin ja TV:n upeisiin luontokuvauksiin. ”Luonto koetaan yhä useammin inhimillisen yhteiskunnan jatkeena, jossa kuvitellaan pätevän samat suhteet, lainalaisuudet, oikeudet ja velvollisuudet kuin ihmisyhteisöissäkin.”
 
Ei sillä, että varmasti meillä on nykyään enemmän tietoa eläinten käyttäytymisestä, ja on vain hyvä, että niiden hyvinvointiin kiinnitetään yhteiskunnallisestikin enemmän huomiota. Vaarana kuitenkin on, että eläinten hyvä ajatellaan ihmismäisesti eikä tajuta, kuinka paljon meidän itse asiassa on hyödynnettävä luontoa, jotta ihmiselämä ja nykyinen yhteiskunta ovat ylipäätään olemassa. Monet ihmiset tuntevat sielujen sympatiaa lemmikkiensä kanssa, mutta nekin ovat olemassa kesyttämisen ja jalostuksen myötä. Ruokavalinnat voivat myös aiheuttaa joillekin tulevaisuudessa todellista päänvaivaa, sillä uusimpien tutkimusten mukaan kasvit voivat aistia ja viestiä toisilleen muun muassa puolustautuakseen.

Tänä aamuna luonto näyttää tällä tilalla kovin valkoiselta. Osa eläimistä touhottaa sisällä ja osa selvittelee arvojärjestystään kinoksien ja tuiskun keskellä − valintansa mukaan. Emäntä taitaa keittää itselleen kupposen teetä ja seurailla hetken sään kehittymistä lasin läpi.



 
Lähteet:
 
Juha Ylimaunu: Elinkeinot ihmisen ja eläimen suhteen muokkaajana  SKS:n artikkelikokoelmassa Eläin ihmisen mielenmaisemassa (2002).
 
Jani Kaaro: Kasvi näkee, haistaa, kuulee ja maistaa. Tiede-lehti 8/2012.