Kaikki palaa aina tarinaan. Missä kohtaa olet omassa elämässäsi? Miten elämäntarinasi liittyy toisiin tarinoihin? Mitä tapahtui aiemmin paikassa, jossa juuri nyt olet? Mitä tunsivat ja ajattelivat toiset ihmiset vastaavissa elämäntilanteissa?
 
Tämän syksyn aikana erilaiset tarinat ovat pyörineet mielessä: Omaa ja toisten elämäntarinaa on tullut taas pohdittua Voimauttavan valokuvauksen opinnoissa. Tilaamme ja sen ympäristöön liittyviä kertomuksia on kuullut ja tullut itsekin lukeneeksi lisää.  Välillä tarinat ovat kuljettaneet tyystin eri ajanjaksoon, kuten jo perinteeksi nousseilla Kokkolan keskiaikapäivillä. Kuulaana ja kauniina syyskuisena lauantaina oli mahdollista tempautua osaksi elämyksellisiä kertomuksia Kaarlelan kirkonmäellä. Parisen viikkoa sitten olimme hankematkalla Kyrönmaalla, jossa historia limittyy mielenkiintoisesti osaksi nykyaikaa ja paikallisia tarinoita.

Napue tarkoittaa joillekin vuonna 2015 maailman parhaaksi valittua suomalaista giniä. On se toki sitäkin ja pelkkä yritystarina menestystuotteen takana aika huikea, mutta kannattaa tutustua siihen alkuperäiseen tarinaan. Tarkoitan Napuen taistelua vuonna 1714, jonka muistoksi ruisgini on nimensä saanut. Se tarina ei ole kaunis mutta sitäkin vaikuttavampi.
 
Isäntä osti voittoisan ginipullon vitriiniimme ehkäpä vuosi sitten. Täytyy todeta, että sisältöä on vieläkin jäljellä, mutta oikeastaan pullo on sisustusesineenä aika tyylikäs. Tuotteen onnistunut ulkomuoto ei liene sattumaa, sillä Kyrön viskitislaamon pakkaukset ovat muuten menestyneet Cannesin mainosfestivaaleilla.

Kyrönmaan Orisbergin kartanoalueella on myös mielenkiintoinen historia. Katselimme esimerkiksi entisessä maamieskoulussa vanhoja opetusmateriaaleja ja kuljimme ensimmäisen suomalaisen tekojärven rannalla. Aikamoisiin tekoihin tai pitäisikö sanoa haaveiden tai päähänpistojen toteuttamiseen on ennen ryhdytty: Ai että, kaunis lampi olisi tällä paikalla ihana. No tehdään! Oi, kun tuohon maisemaan sopisi pieni saari…No tehdään sekin!
 
Kuvautimme itsemme isännän kanssa myös kartanoalueen kauniin kellotapulin edessä. Arvatkaapas, mikä tarina siihen liittyy? No siellä Carl Ludvig Engelin suunnittelemassa pylvästapulissa ovat toisilleen lupautuneet ja kihlat vaihtaneet Jean Sibelius ja Aino Järnefelt. Paikkaan liittyy myös oman sukuni muistoja elämän varrelta, suunnilleen puoli vuosisataa sitten. 

Täytyy oikeastaan todeta, että vuosi vuodelta ehkäpä juuri syksy tuntuu parhaimmalta vuodenajalta. Ruskan värit ja syksyn kaunis valo hivelevät silmää. Noh, sadepäiviä on kyllä sattunut tälle syksylle luvattoman paljon, mutta meillä ei ole ollut nyt onneksi puitavaa viljaa. Aiemmista vuosista poiketen isäntä on kylvänyt parille pellolle syysruista, jonka alku ainakin näyttää lupaavalta.
 
Kasvulaatikoista ja omenapuista saatiin ihan mukavasti satoa. Punajuurista voisi tehdä taas borssikeittoa, ja isäntä intoutui jo tekemään omenasiideriä, joka ei kylläkään ensimmäisellä maistelukerralla tainnut olla vielä ihan valmista. Metsät pursuilevat puolukoita, joten sitäkin satoa pitäisi talteen ehtiä keräämään. 

Ensi vuosi tuo muutoksia maatilamme tarinaan. Afrikkalaisen sikaruton torjuntaan varaudutaan Suomessa mittavilla toimilla. Jos jatkossa aikoo pitää sikoja ulkona, pitää tupla-aitasuojauksen olla aukottomasti kunnossa. Tämä ei välttämättä olisi meille ongelma, jos pitäisimme possujamme vain metsätarhoissa. Niille tarvitaan kuitenkin monia eri paikkoja, esimerkiksi porsimis- ja vieroitusaikoina. Hinkkiksen ja Vinkkiksen on ollut tarkoitus porsia vain yhdesti vuodessa, joten eivät ne voi olla Einarinkaan kanssa samassa aitauksessa kuin vähän aikaa.
 
Jotkut tilat ovat ilmeisesti ratkaisseet ongelman rakentamalla koko tilansa ympärille tavalliset ja panssariaidat. Me olemme sitä vastoin päättäneet luopua kokonaan villasikojen kasvatuksesta. Isännälle asia taitaa olla helpotus, mutta emännälle ja lapsille tulee kyllä haikea mieli. Possujen hoito on kuitenkin ollut iso osa arkeamme puolitoista vuotta.

Jostain syystä kaikenlaiset hienot mietelauseet ovat tuntuneet itsestä usein kliseisiltä, mutta täytynee myöntää, että usein niihin sisältyy paljon viisautta. Piti oikein googlettaa vanha totuus, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. En kuitenkaan ollut kuullut ajatelman jatkoa Helen Kellerin sanoittamana: "Kun yksi onnen ovi sulkeutuu, toinen aukeaa. Me vain tuijotamme niin kauan sulkeutuvaa, ettemme näe sitä toista, joka on meille auennut." Elämässämme ovat niin monet ovet jo auenneet ja sulkeutuneet, että jotain Kellerin ajatelmasta on alitajuntaan jäänyt.

Hyvää syksyä!

Blogi näyttää lähes lomailleen kesän, mutta ehkäpä kirjoituksia tipahtelee taas säännöllisemmin, kun muutenkin arki palailee koulujen alkamisen ja harrastuskuvioiden myötä takaisin tuttuun rytmiin. Vaikka ihka oikeaa kesää ei odotuksista huolimatta koskaan tullut, säännöllisemmän aikataulun ja rutiinien arki tuntuu hyvältä. Enpä tiedä, mutta jotenkin koko kesä oli yllättäen kaikissa merkityksissään vaisu ja harmaa.
 
Toisaalta kännykän muistiin tallentuneet kuvat herättävät mukavia muistoja, eli kyllähän pariin - kolmeen viime kuukauteen on mahtunut paljon mukavaa ja hyvää. Peruslinjaukseni mukaisesti lapsemme ja perheemme yksityisemmät asiat eivät tarkasti ja tunnistettavasti kuulu osaksi blogia, mutta emännän sekavalta ajatuksenjuoksulta ja pohdinnoilta ette voi välttyä. Joku voi kaipailla enemmän maatalouteen liittyvää sisältöä, mutta siihen eivät omat taitoni riitä enkä haluaisikaan koko ajan referoida isännän sanomisia ja tekemisiä.

Voimauttavan valokuvauksen opinnoissa luotiin loppukeväästä katsausta valokuvien merkityksiin nyt ja ennen.  Asioita katsottiin toisaalta perheen näkökulmasta ja toisaalta yhteiskunnan. Tästäkin olisi vaikka kuinka paljon mielenkiintoista asiaa käänneltäväksi ja väänneltäväksi, mutta yhtenä isona pointtina voisi olla tarve tavallisen elämän kuvaaminen ns. pönötyskuvien lisäksi. Kuvissa saa näkyä elämän koko kirjo eikä kaikissa kuvissa tarvitse vaikkapa hymyillä tai näyttää hyvältä.
 
Ennen kuin kamerat olivat yleisiä, kiertelivät kyläkuvaajat kuvaamassa ihmisten arkea mahdollisimman totuudenmukaisesti, erityisesti 1900-luvun alkupuolella. Sotien jälkeen kamerat yleistyivät ja toisaalta esimerkiksi lapsien studiokuvaus. Studiokuvat kavensivat ihmisten omaa päätäntävaltaa kuvien suhteen ja jo aiemmin kameraseurojen kilpailujen ja kriteerien myötä valtaa oli siirtynyt kameran toiselta puolelta kuvaajien käsiin.

Nykyaikaa leimaavat digi ja selfie-kulttuuri. Kuvia voidaan ottaa enemmän, koska ne eivät enää maksa, mutta toisaalta jotain filmikuvan salaperäisyydestä ja ainutkertaisuudesta häviää. Varsinkin nuoret ovat tottuneita olemaan kuvissa ja kuvaamaan itseään kännykkäkameroilla. Itsemäärittelyn suhteen ollaan periaatteessa siis paremmassa tilanteessa, mutta toisaalta osaa ihmisistä taitaa kuitenkin sitoa somekuvien kirjoittamattomat säännöt − pinnallisuudesta puhumattakaan.    
 
Kuva kertoo paljon, muttei todellakaan koko totuutta. Omien arkikuvieni perusteella meillä ei ole esimerkiksi mennyt yhtään työkonetta kesällä rikki eikä koko kesänä ole satanut tai tuullut. En myöskään ole taltioinut kuviin juurikaan runsasta rikkakasvustoa, vasikoiden vauhdikasta karkaamista, kasvun ihmeitä tai tavallisten töiden tekoa. Kaikenlaisten kuvien ottaminen on tärkeää, sillä niiden avulla rakennamme identiteettiämme ja teemme toisaalta oletuksia asioiden totuudellisuudesta. Miksi kuvat ovat niin tunteita herättäviä? Toisaalta ne voivat paljastaa unohdettuja asioita ja toisaalta nykyisin tiedetään, että aivoille on aika sama, onko käsillä oikea tilanne vai kuva. Tunteet ovat aitoja ja todellisia.       

Eläimiä olen kuvannut oikeastaan yllättävän vähän, sillä kännykällä kuvatessahan nuo etäisyydet täytyy pitää aika minimissä. Silloin taas ei välttämättä saa visuaalista silmääni miellyttäviä otoksia, koska karvakaverit tuppaavat tunkemaan liian lähelle, vaihtavat asentoa tai pakenevat. Olen esimerkiksi yrittänyt koko kesän ottaa hiehojen metsäaitauksesta kuvaa, jossa musta hieho makoilee ihanan näköisesti laakealla kivellä, mutta pahus soikoon, aina tilanne on ohi ennen ikuistusta! Ehkäpä se ei halua tulla kuvatuksi siten.
 
Näin lopuksi täytyy vielä jakaa muutama lukuvinkki kesältä niin ikään kuvan muodossa. Jos pidät tarinoista, runsaasta luontokuvauksesta, historiasta ja mytologiasta, niin ylemmän kuvan romaanit voisivat olla sopivia. Jos taas tieto, elämäntarinat ja luonnon tutkitut hyödyt ja terveysvaikutukset kiinnostavat, etsi käsiisi jälkimmäiset.

Ps. Palaillaan! Jo aiemmin kesällä blogialustan ja facebookin kesken ilmeni joitain teknisiä ongelmia, mutta toivottavasti ei enää.

Toukokuu on perinteisesti kylvötöiden aikaa. Ennen sopivaa ajankohtaa voitiin hakea alun kaltaisista ”kylvökalentereista” tai muista suotuisista ennusmerkeistä tai uskomuksista kuunkierron suhteen. Touonteon aika oli kymmenen viikkoa takaperin Pietarista (29.6.) Jyrkiin (23.4.).
 
Nykyään peltotyöt käytännössä aloitetaan, kun pellot ovat kuivuneet tarpeeksi, jotta niille voi koneilla mennä. Kuivumista voi edesauttaa avaamalla kaivurilla tukkeutuneita ojia. Viime keväänä nuorempi ja vanhempi isäntä joutuivat aika lailla urakoimaan erään pellon kimpussa lähellä tilaa, ja tänäkin vuonna on kaivinkone käynnistetty muutaman kerran.  

Sääennustuksia seurataan hyvin tarkkaan, traktorin moottori käy ja kiire on läsnä − muulloin kuin sateella. Kylvöt ja istutukset on tehtävä kesäkuun loppuun mennessä, joskin poikkeuksellisten sääolosuhteiden vuoksi voidaan joustaa. Meillä saatiin ensimmäiset kylvöt parahiksi tehtyä ennen viikonlopun sateita. Naapurissa näkyi emäntä huristavan rinta rinnan oman isäntänsä kanssa traktorilla, mutta meillä taitaa nyt keväällä jäädä emännän ja lasten hommaksi kivien keruu.
 
Eläinrintamalla on ollut vaihtelevaa. Mummo-kissa on ilmeisesti saanut pennut, mutta se lienee jo liian vanha niitä hoitamaan. Maha on hävinnyt, mutta lähinnä se vain rötköttää etuoven rappusilla, pihakeinussa tai kukkapenkissä. Ei puhettakaan, että se olisi imettämässä jossain pikkukissoja. Viime vuonna taisi käydä samalla tavalla, vaikka silloin luulimme jonkun pedon napanneen ne. Harmi, koska olisin ehkäpä halunnut meille yhden hyvän hiirikissan lisää. Pölli ei oikein ole saalistaja.

Lehmät ovat vasikoita lukuun ottamatta pysyneet korjatussa talviaitauksessa, mutta Jussi on taas innostunut karkailemaan. Vuohipukkimme saattaa köpötellä peltotiellä vastaan tai ujuttautua lankojen välistä kesälaitumelle ahmimaan vihreää nurmea.
 
Ajankohtaiseksi on tullut myös possulauman hajottaminen, sillä Hinkkis porsinee parin viikon sisällä. Se jäi odottelemaan tätä suurta (ja emäntää hiukan huolestuttavaa) tapahtumaa pihapiirin aitaukseen, kun Vinkkis ja Einari siirrettiin metsään kesätarhalle. Siellä ne ovat ottaneet kaiken irti tarhan mutalammikoista ja rapapoteista. Nykyinen väritys kävisi melkein villasikarodun kolmannesta värityypistä, mustavalkoisesta, jos värit eivät sattuisi olemaan juuri väärinpäin.

Tilalla koettu historian havinaa, kun paikalliset harrastajat kävivät metallinpaljastimillaan tutkimassa yhdellä pellollamme. Muistoksi saimme musketin kuulan, luodin, rahan, napin ja kuparilevyn. Musketin kuulia löytyy tältä alueelta, koska aikoinaan Tunkkarilla käytiin Suomen sodan aikaisia taisteluja vuonna 1808.  
 
Löytyneet kruunu ja metallinappi voivat liittyä yhteiseen historiaan pappilan kanssa. Luoti voi olla vaikka suojeluskunnan harjoituksista, mutta kuparilevyn tarkoitus on epäselvä. Rahallista arvoa näillä löytöesineillä tuskin on, mutta voi kuinka jännittävää on lähteä vaikkapa mielikuvitusmatkalle vuosien taakse! Täytyykin tässä samalla vinkata ihan mielenkiintoisesta kotimaisesta sarjasta (Menneisyydet metsästäjät), joka on edelleen katsottavissa Yle Areenassa.


Lähteet:

Laiho, Heikkinen (toim.): Vanhan kansan merkkipäivät, laajennettu laitos 2009
Tunkkari − kylän elosta ja olosta ennen ja nyt, 2004