Tulipahan keksittyä runollinen otsikko, mutta oikeastaan se kuvailee hyvin tämän postauksen sisältöä. Tilamme historiassa saavutettiin meille itsellemme merkittävä hetki toukokuun vaihtuessa, sillä kahden vuoden siirtymävaiheen jälkeen Leponiemen maatila on nyt luomutila.
 
Luonnonmukainen maatalous, viljely ja eläintenhoito tuntuvat hyvältä valinnalta. Jotenkin on vaikeaakin selittää, mutta pohjimmiltaan siihen liittyy yhteenkuuluvuuden tunne luonnon kanssa. Voisiko yrittää tehdä asioita niin, että antaa samalla jotain takaisin, kun itse saa? Kun luonto tekee ihmisen elämisen ylipäätään mahdolliseksi, niin voisiko miettiä kaiken kehityksen ja keksintöjen vaikutusta eri näkökulmista ja tulevaisuudenkin kannalta?

Luomu herättää tunteita ja vaikuttaa ristiriitaiselta yleisellä tasolla tai vaikkapa maatalousyrittäjien kesken. Alapuolella oleva kuva kertoo vanhan ja itsekin jo lapsena kuulemani ”totuuden” luomusta ainakin tällä seudulla ja varmaan koko maassamme.  Kun luomu symboloi jollekin näin vahvaa, koko kansakuntaa koskettanutta karmeaa kohtaloa, niin varmasti vaateet luonnonmukaisesti tuotetusta ruuasta tuntuvat jopa loukkaukselta ja käsittämättömältä typeryydeltä. Suvussa saattaa olla hengissäkin vielä ihmisiä, jotka kertovat omakohtaisia kokemuksia nälänhädästä ja puutteesta entisaikoina, joskaan ei sentään 1800-luvulta.

Kun luonto on tuhonnut ihmisen pinnistykset ja ponnistukset yrittää pysyä hengissä, niin totta kai kaikenlainen edistys ja tehokkaiden innovaatioiden käyttöön otto tuntuu parhaimmalta ja suorastaan välttämättömältä tavalta toimia. Koneellistumisen, luonnontieteiden kehityksen ja ilmaston lämpenemisen vuoksi ruokaa on yhä enemmän eikä sen tuottaminen ole yhtä epävarmalla pohjalla. Voisiko kuitenkin olla, että kaikki keksinnöt ja kehitys eivät pidemmän päälle ole asioita parantavia?
 
Tässä välissä täytyy todeta, että luomuviljely ei ole sama asia kuin viljely vaikkapa juuri 1800-luvulla, eli tarkoitus ei ole palata johonkin romantisoituun idylliin, vaikka tämän tilan isäntä ja emäntä niin kovasti historiasta pitävätkin. Nykyaikainen luonnonmukainen viljely perustuu ymmärrykseen luonnon toiminnasta ja tarpeista sekä syistä ja seurauksista eikä vanhanaikaisiin tapoihin tai sattumaan. Luomu ei ole siis asia, johon uskotaan tai mielipide. Luomuviljelystä on esimerkiksi siirtynyt toimintatapoja tavanomaiseen viljelyyn, kuten typensitojakasvien käyttö ja viljelykierto.

Luomun suosimista voidaan paheksua ikään kuin terveyden näkökulmasta. Ymmärtääkseni luomuruoka ei kiistattomasti ole (selvästi) ihmiselle terveellisempää kuin tavanomaisestikaan tuotettu. Selvä, mutta ei kai asioita voida tarkastella pelkästään ihmisen kannalta? Entäpä jäämien ja kemikaalien yhteisvaikutus? Ehkäpä yksittäinen sallittu pitoisuus jotain jäämää ruuassa tai jossain tavarassa ei ole vaarallista, mutta kun noita kemikaaleja tuppaa olemaan vähän joka asiassa, niin yhteisvaikutukset ovat vähintäänkin epäselvät.   

Miksi sitten pitäisi olla luomutila, koska voihan eläimiä hoitaa hyvin ja maita viljellä luonnonmukaisesti ilman mitään virallisia merkkejä tai statuksia? Toki näin voi tehdä ja useat varmaan toimivatkin niin. Näkisimme itse, että kyse on enemmänkin sitoutumisesta ja lupauksen antamisesta. Luomusäädökset ja -asetukset ovat toisaalta aika tiukkoja ja niiden noudattamista seurataan tarkasti ja säännöllisesti. Ei voi valita, että tämä sopii meille nyt tällä kertaa, mutta tuosta toisesta asiasta ei olekaan meille hyötyä. Näistä syistä myös luomutuet ovat suurempia ja tuotteet maksavat enemmän. Ja toisaalta mukana on tavanomaista viljelyä vahvemmin luontoa hyödyttävät seikat.     

Tämän emännän näkökulma luontoon on historiallisesti ja runollisesti värittynyt. Kansanperinteemme on pullollaan kuvauksia kunnioittavasta luontosuhteesta, mikä ilmeni esimerkiksi viljelyn ja metsästyksen yhteydessä.  Mitenkähän samaa suhtautumista ja asennetta saisi vähän lisättyä? No täytyy kyllä samaan hengen vetoon todeta, että en minä villissä luonnossakaan haluaisi elää, mutta sopivassa sopusoinnussa kuitenkin.

Suurin osa kirjoituksen kuvista on otettu sinisenä hetkenä, jolloin luonnonvalo on hienointa ja loihtii ympärillemme jopa taianomaisuutta ihan tavallisiinkin asioihin.

EDIT: Lisäsin väliin kappaleen ruuasta, joka oli epähuomiossa pudonnut pois...

Täällä me kasvetaan Suomen luonnossa, omalla tilalla, tuttujen lajitoverien ympäröiminä. Meistä huolehtii tutut emäntä ja isäntä, joitten työtä taas valvoo ja tarkastaa joka vuosi tarkat suomalaiset virkamiehet. Isäntä kasvattaa meijän ruuaksi nurmirehua luonnonmukaisilla tavoilla. Meijän elinolosuhteet on hyvät eikä me olla tarvittu antibiootteja, ennaltaehkäisevästi tai sairautta hoitamaan. Meitä voi nähä näin netin kautta tai tulla sovitusti moikkaamaan vaikka paikan päälle.
 
Kun me synnytään, meistä huolehtii emo, joka opettaa lehmäntavoille ja osaksi laumaa. Täällä me vietetään rauhallista lehmän elämää syntymästä melkein kuolemaan saakka. Kun tulee meijän viimenen päivä, me matkustetaan paikallisella eläinkuljetusautolla 50 kilometrin päähän pienelle lähiteurastamolle. Sillon kyytissä ei oo muita eläimiä.
 
Meijän lisäks kuluttajaa ja muuta luontoa arvostetaan myös. Meijän laidunnautojen liha on muuten ainoa lähes hiilineutraali lihantuotantomuoto. Elintarvikeviljan tuottaminen ei näin kaukana pohjoisessa oo ympäristön tai talouden kannalta järkevää.   Ja sit muuten lähilihalla vähennetään kuljetuksen, varastoinnin ja jopa ruokahävikin tarvetta. Ei oo monimutkasia ja katkeamisalttiita kylmäketjuja, ei hämäriä alihankkijoita tai piilotettuja lihaeriä. Se pakastettu liha, jota ei saaha myytyä, teetetään jalosteiksi tai menee koiranruuaksi.
 
Meijän isäntää ja emäntää harmittaa, ku kaikki ei oo kiinnostuneita ruuan terveellisyydestä tai turvallisuudesta tai sitte niillä ei oo mahollisuutta vaikuttaa syömisiinsä tai maksaa laadusta. Isäntää ja emäntää harmittaa myös muitten suomalaisten isäntien ja emäntien puolesta, kun niitä ei aina osata tai haluta arvostaa.
 
Emäntä ja isäntä ei yleensä tykkää laittaa ajatuksia meijän päähän tai sanoja meijän suuhun, ku eihän ne niitä oikeesti tiijä. Mutta nyt ne aatteli, että se ois kaikkien kannalta eettistä ja oikein.  On ne meitä muuten sen verran tarkkaillu ja meistä huolehtinu, että kaipa ne meistä jotain tietää.  

Huomaan viittaavani sikoihimme paljon mieluummin possu-sanalla. Possuun liittyy positiivisia mielikuvia: ehkäpä vähän söpöä, höpsöä, huoletonta ja veitikkamaisuutta. Sika puolestaan on tunnetasolla jotenkin kaukaisempi ja neutraalimpi nimitys. Sika tietysti voi olla myös ihmisen haukkumanimi, ja jos syö sikamaisesti, niin se on sopimatonta ja barbaarista. Kysyin myös pojaltamme sika- ja possusanan mielikuvaeroista, ja possu vei voiton, vaikkei hän osannutkaan kertoa syytä.
 
Tyttöpossumme ovat kasvaneet vajaan puolen vuoden aikana hurjasti, vaikka kasvuvauhti onkin tavalliseen sikaan verrattuna paljon hitaampaa. Samalla niiden karva on kasvanut ja alkanut mukavasti käpristyä kikkuroille. Karva tuntuu kädessä karkealta, varsinkin jos se on yhtään mutainen, mutta kärsä taas mukavan pehmeältä.  Kärsän pehmeyden perusteella ei uskoisi sen mahtavaa voimaa, mutta niinpä vain kääntyvät maat ja multaantuvat nurmet hetkessä. Possua voikin käyttää apuna muokkaushommissa, tai nyt ainakin testaamme, kuinka hyvää jälkeä kärsä saa aikaan. Karjupossumme Einari pääsi möyrimään tällä viikolla anoppilan kasvimaata, ja tarkoitus on möyhiä sen avulla myös myöhemmin oma perunamaa.

Siat on nyt rokotettu meillä ensimmäistä kertaa. Piikkien laitto oli ohi nopeasti ja helposti, vaikka sitä edeltäneet tapahtumat ennustivatkin aivan muuta: Einari on koko ajan ollut pihapiirissämme, mutta Hinkkis ja Vinkkis piti siirtää kaukaisemmasta metsäaitauksesta kopilla Einarin lähelle. Isäntä jätti kuulemma kuljetuskopin suljettuna Hinkkiksen ja Vinkkiksen aitaukseen ja lähti vielä hakemaan houkutusruokaa. Kun pääsimme metsäaitauksen luo yhdessä takaisin, vain yksi possu kierteli koppia. Pian selvisi, että Hinkkis oli jotenkin onnistunut pääsemään koppiin sisälle ja lukinnut itsensä sinne, mikä tietysti helpotti työtämme. Kuljetimme kopin possuineen traktorilla pihalle ja päästimme sen aitaelementeistä koottuun häkkiin, jossa tyttöpossut olivat olleet aluksi ja Einari tähän saakka. Sitten lähdimme hakemaan Vinkkistä. Sen houkuttelu koppiin on paljon hankalampaa, ja aikaa vierähtikin hyvä tovi. Palatessamme takaisin Vinkkis kopissa huomasimme, että aitaelementit olivat irrallaan ja Hinkkis kadonnut jäljettömiin.  Jäin lamaantuneena istumaan mönkijään, mutta isäntä hyppäsi käynnissä olevasta traktorista alas ja samalla Hinkkis pölähti puuvarastosta näköpiiriimme. Se lähti hiljaa jolkotellen kiertämään pihaa isäntä perässään. Tässä vaiheessa sain itseni liikkeelle ja sammutin traktorin, koska ajattelin Vinkkiksen äänen ehkä houkuttelevan kaverinsa takaisin. Ja näinpä kävikin. Sitten vain äkkiä laitettiin ruokaa aitaukseen ja elementit kiinni ketjulla.  

Hinkkis oli ilmeisesti yrittänyt mennä Einarin luo puuvarastosta, jonka yhteydessä olevassa aitauksessa karjumme puolestaan oli. Einari innostui kovasti toisista sioista ja katseli niitä aidanläpi suu vaahdossa. Pelkäsin kaukana olevan metsäaitauksen villiinnyttävän possutyttöjämme entisestään, mutta päinvastoin ne olivatkin kesyyntyneet ja antoivat meidän rapsutella niitä nyt kaikessa rauhassa. Einari otti piikin vastaan herkkupaloja popsien ja rapsutuksista nauttien, mutta tyttöjä täytyi pitää kiinni toimenpiteen aikana. Rokotus teki sikamme aika pian raukeiksi ja kaikki kolme laskeutuivat pötköttämään maahan.

Possumme eivät ole virallisesti luomua, vaikka ne ruokitaankin luomuravinnolla ja -kivennäisellä. Itse asiassa uuden eläinlajin luomuun ilmoittamistakaraja oli mennyt jo tältä keväältä ohi, kun huomasimme tämän. Mutta ei sillä toisaalta ole niin suurta merkitystä, sillä esimerkiksi siirtymävaihe olisi niiden osalta kuitenkin edessä ja, kuten jo jossain aiemmassa postauksessa totesin, kasvatus alusta lähtien myytävään ja syötävään tuotteeseen tavanomaisia sikoja pitempi. Possut onkin hankittu alun perin kiinnostuksen ja oppimisen vuoksi. Vanha eurooppalainen rotu hyvine ja meille sopivine ominaisuuksineen ylämaankarjan kylkeen vaikutti ja vaikuttaa edelleen hyvältä. (Kotisivuillamme on kerrottu villasiasta eli mangalitzasta rotuna tarkemmin. )
 
Rokotusasiat ovat meille uutta, koska ylämaankarjaamme ei ole koskaan tarvinnut rokottaa. Sikoja puolestaan rokotetaan myös luomusikatuotannossa. Possuillemme laitettiin Parvoruvax-rokote, joka antaa suojaa sikaruusua ja parvovirusta vastaan. Sikojen terveys on ollut erityisen huomion ja huolen kohteena nyt pari vuotta, kun Afrikasta lähtöisin oleva sikarutto (verenvuotokuumetauti) on levinnyt vahvasti esimerkiksi Venäjälle ja Viroon, mutta ei onneksi ainakaan vielä Suomeen.
 
Tätä tautia vastaan ei voida kuitenkaan valitettavasti rokottaa eikä sitä pystytä hoitamaan, vaan vain suojautumaan ja välttämään: ”Afrikkalainen sikarutto tarttuu sikojen hengitysteiden ja suun kautta, tartunnan saaneista sioista terveisiin sikoihin. Epäsuorasti tauti leviää mm. tartunnan saaneen eläimen lihan, lihatuotteiden, sivutuotteiden ja käsittelemättömien metsästysmuistojen välityksellä sekä ruokajätteestä, jossa on tartunnan saaneen sian tai villisian lihaa. Lisäksi tauti voi levitä viruksen saastuttamien välineiden, vaatteiden, rehun, kuivikkeiden, kuljetusvälineiden ja elintarvikkeiden välityksellä. ASF -virus erittyy kaikkiin sairastuneen sian tai villisian eritteisiin ja säilyy veressä ja kuolleen sian ruhossa jopa useita kuukausia. Pakastetussa lihassa virus säilyy useita vuosia. ”Valtakunnallisesta uutisoinnista huolimatta moni ihminen ei kuitenkaan tiedä asiasta. Sikatiloille mennessä ja sikoja lähestyttäessä pitäisi kuitenkin tietää tällaiset asiat. Muun muassa tautien ehkäisyn vuoksi meidänkään sikoja ei voi lähestyä omin päin vaan sovitusti.

Rokottamisen jälkeen Hinkkis ja Vinkkis on laitettu takapihallamme olevaan sähköaitaukseen, jossa ne olivat alkukesästäkin. Sähkölankoja on päällekkäin rivissä kolme, mutta emännän harmiksi possut mylläävät alimmaisen langan päälle niin nopeasti multaa, että oikeastaan joka päivä saa olla huoltamassa ja kiertämässä aitausta. Meillä ei ole kesypossuista  juurikaan aiempaa kokemusta (villisioista viitisen vuotta), mutta erilaisille äänensävyille herkistyi jo melko pian: kun ruuan on havaittu olevan tulossa, niin sikamme kiljuvat kovaa, korkealta ja vaativasti, kuin ne olisivat viikon olleet syömättä, mutta kun ne haluavat lähestyä, ne röhkivät lempeän kutsuvasti tai nopean monotonisesti. Syödessä sikkarat saparot heiluvat ja korvat väpättävät ylös ja alas.  Hinkkis ja Vinkkis ovat vahvasti toisiinsa leimaantuneita ja ylipäätään aika temperamenttisia, kun taas Einari on rauhallinen. Hinkkis on tässä vaiheessa tyttökaksikon pomo, mutta on mielenkiintoista nähdä, millaiseksi hierarkia myöhemmin muuttuu, kun ne yhdistetään talvella laumaksi.    

 Edit: Täsmensin jälkikäteen kesy- ja villisikakokemuksestamme.

Lähteet:
https://www.evira.fi/elaimet/elainten-terveys-ja-elaintaudit/elaintaudit/siat/afrikkalainen-sikarutto/
https://www.proagria.fi/sites/default/files/attachment/luomusikatuotanto_10012014_kevyts.pdf
https://www.evira.fi/elaimet/elainten-terveys-ja-elaintaudit/rokoteneuvonta/elainlajikohtaiset-rokotteet/sikarokotteet/