Tänään päästettiin lehmälaumamme talvilaitumelta vihreämmälle ja vehmaammalle kesälaitumelle. Karjamme on tottunut siihen, että kun jalkaisin tai erityisesti mönkijällä liikutaan pelloilla, on mahdollista päästä uudelle laitumelle. Nytkin isännän aitaamista säesti kiivas huutokuoro ja työskentelyä seurasi tiiviisti usea silmäpari.

 Vihdoin tuli aika avata veräjä, ja mitä tapahtuikaan − ei yhtikäs mitään. Siinä sonnimme toljotti kiltisti paikoillaan ja odotti; ja niin odottivat lehmät, vasikat, kissat ja ihmiset. Lopulta kutsuäänien ja ruohotukkojen maanittelemana Petrus-sonnimme uskalsi ottaa ratkaisevat askeleet ja johdattaa laumansa maukkaan uuden nurmen luo.  Siirtyminen sujui siis varsin rauhallisesti eikä vastaavaa ilakointia tai saksipotkuja havaittu kuin monesti talvet sisällä olleiden lypsylehmien kesälaitumille kirmaamisessa. Ylämaankarja on toisaalta lajina (tilanteesta riippuen) tyyni ja rauhallinen, joten ehkäpä laumamme oli vain yksinkertaisesti cool. Mitäpä sitä hötkyilemään!

Uusille vasikoille myös kaikki tämä on tietysti uutta. Niinpä ne jäivät edelleen vain katselemaan ja odottamaan aidan taakse. Sähkölangan tehot ovat niille varmasti tulleet jo harmillisenkin tutuksi, joten mitenkä ne voisivatkaan ymmärtää, että virtapiiriin on ilmestynyt nyt lehmien mentävä aukko.

Jaahas, säähän se on aina hyvä puheenaihe, kun ei heti tule mieleen parempaakaan.   Eräänä iltana istuskelin työhuoneessa tietokoneella, kun vilkaisin ulos navetan suuntaan. Harmaiden sadepilvien sijaan näkyikin hienoa vaaleanpunertavaa loimotusta, ja oli pakko lähteä katsomaan, miltä esteetön taivas ja maisema oikeasti näyttäisivät. Muutamaa päivää aiemmin vangitsin (isännän) kännykkäkameraan myös  jänniä pilviä. Kuvista tuli hienoja, mutta taas tuli mieleen, että pitäisi hommata kunnon kamera, koska pidän kuvaamisesta. Sen pitäisi kuitenkin olla niin simppeli, ettei kaiken maailman säätöihin välttämättä tarvitsisi käyttää tolkuttomasti aikaa.

Nopeasti kuvausvalmis kamera olisi paitsi maisemien, myös eläinten vuoksi näppärä: Yhtenä päivänä kauris asteli varovaisesti pihatiellä ihan olohuoneen vieressä. Kuvaan emme sitä harmillisesti ehtineet kuitenkaan taltioida. Tämä yksilö tuli harvinaisen lähelle, sillä usein peuralaumat, kurjet ja joutsenet ovat hieman kauempana pelloilla ja metsänreunassa. Ja olihan tässä sonnikin parin lehmän kanssa pihalla hieman karkuretkellä, mutta ne hetket eivät  ole niin ikuistamisen arvoisia.

Piha-asiat ovat nytkähtäneet jonkin verran eteenpäin. Päätin tällä kertaa oikein lukea, miten kaiken sääntöjen mukaan hyvä perunamaa tehdään, ja heti meni pieleen. Ohjeistuksen mukaan perunat olisi pitänyt asetella pieniin vakoihin ja vain kevyesti peittää mullalla. Sitten myöhemmin ehkäpä kahteen eri kertaan mullata kunnolla ja tehdä varsinaisia penkkejä. Istutin kolmeen riviin tasaisesti kahden kissasilmäparin vahtimana siemenperunoita ja laitoin kevyesti multaa päälle.

Isäntä tuli myöhemmin kysymään, että mihin oikein olinkaan ne perunat istuttanut, kun hän ei hahmottanut penkkien ja niiden välien eroa.  Tuhahdin mielessäni, mutta päätin käydä korjailemassa tilannetta myöhemmin. Ja aijai, heti ensimmäisellä kuokan kaapaisulla pari perunaa pomppasi esiin. Kyllä tunsin itseni tomppeliksi! Tästä lähtien en lue ohjeita vaan teen niin, kuin olen aina ennenkin tehnyt, tai sitten haen tutaltani (isoisän nimitys täälläpäin) traktorin perään laitettavan perunanistutuskoneen, ja jälkikasvu saa seurata äitinsä jalanjälkiä perunantiputtamismestarina.

Niin maanviljelijän kuin kenen tahansa kannattaa aina välillä miettiä, mitä tekee itse, mitä teettää ja mitä ostaa valmiina. Isäntä oli hommannut Vaasasta edullisia kasvilaatikoita, jotka kävimme peräkärryllä yhtenä päivänä hakemassa Jeppiksestä. Vanha ja iso kasvimaalaatikko oli jo melkoisen kulunut, joten päätimme ostaa valmiina neljä pienempää. Laatikoiden tuojaa odotellessa aika kului sopivasti huoltoaseman munkkeja syöden ja paikallista suomenruotsin murretta kuunnellen. Pari kirjoitusta aiemmin pähkäilin parvekkeen uusia kaiteita. Tässäkin päädyttiin valmiisiin aitaelementteihin, jotka poikkeavat haaveilemistani ristikoista.  Vaikka rakentamiseen olisi koneet, työkalut ja taidotkin valmiina, aikaa tuntuu vain olevan liian vähän ja syksy aina vastassa yllättäen nopeasti.
 
Verkkokaupasta tilattuja kaiteita odotellaan vielä saapuvaksi, kukkapenkkien saamista valmiiksi ja uusia kissanpentujen syntyväksi  − mutta tällä hetkellä eniten pikkuisännän parantumista vatsataudista terveeksi.
 

Laitetaanpa tähän loppuun vielä kuva-arvoitus. Mitä ovatkaan nämä ulkoa löytyneet jutut?

Reseptikirjojen visuaalinen ilme on mielestäni nykyään jopa huikaiseva! Ruokien ja raaka-aineiden esillepano, fonttivalinnat, valaistus, kuvakulmat ja -paikat sekä ruokiin että syömiseen liittyvät pikkutarinat ovat tarkkaan harkittuja. Ruoka- ja leivonnaiskirjojen kautta pääsee ikään kuin osaksi tiettyä elämäntapaa, ja teoksia on ihan mukava vain selatakin ilman kummempaa  ohjeen etsimistä.
 
Ja mikäs siinä, sillä onhan ruoka ja syöminen paljon muutakin kuin hengissä pysymistä varten. Varsinkin viikonloppuisin voi hyvän ruuan valmistaminen itsessäänkin olla nautinto, joka huipentuu kiireettömään ruokailuun ja seurusteluun. Onneksi meillä isäntä on vähintään yhtä kiinnostunut ruuanlaitosta ja leivonnasta kuin emäntä ja taidoltaan varmasti osittain etevämpikin. Omat bravuurimme toki myös vaihtelevat. Isännän pyynnöstä tein tänään hänen rakastamaansa musakaa, joka kyllä onnistuikin hyvin. Mitähän sitä itse toivoisi vuorostaan vaikka viikonloppuna?
 
Miten teillä syödään; hiljaisuuden vallitessa vai mukavasti rupatellen?  Luin pari vuotta sitten Arnold Schwarzeneggerin elämäkerran Total Recall − uskomaton elämäntarinani.  Hän piti hienona asiana amerikkalaiseen ruokailukulttuuriin  liittyviä pöytäkeskusteluita, joihin otetaan perheen lapsetkin mukaan, myös ajankohtaisista asioista ja vaikka politiikasta puhuttaessa. Itävaltalaisessa lapsuuden perheessään hän oli saanut täysin päinvastaisen mallin, jossa ruoka syötiin tehokkaasti, nopeasti ja hiljaa. Suomessa käyty julkinen keskustelu perheiden ruokailuista on tainnut liittyä enemmänkin yhdessäoloon tai sen puutteeseen. On huolestuttu, että syödäänkö perheissä  ylipäätään yhdessä vai haukataanko vain ohimennen ja eriaikaisesti jotain suuhun. No meillä täytyy kyllä välillä suitsia myös ruokailun aikana kilkattavia pikkukieliä, jotta ylipäätään saataisiin syödyksi. Ja toki arjen hyörinässä lautasilla on useimmiten hyvin perusruokaa, kuten makaronilaatikkoa tai jotain nopeasti valmistuvaa.

Ruoka ja juoma taitavat olla ylipäätään perheemme vanhempia yhdistävä kiinnostuksen kohde. Yhdessä muistellaan omien ulkomaanmatkojen makukokemuksia ja välillä seurataan laadukkaita ruokaohjelmia, joissa tutustutaan myös eri paikkojen kulttuuriin. Viimeisimpänä on katseltu Rick Steinin isännöimää Ruokamatka Venetsiasta Istanbuliin -sarjaa. Yksi parhaimpia jollei paras ruokamatkamuistoni on usean ruokalajin illallinen roomalaisessa kalaravintolassa. Olimme Italiassa opiskelumatkalla kymmenisen vuotta sitten, ja ravintolareissu oli yksi opettajamme ja samalla oppaamme järjestämä kohokohta. Tällä reissulla kyllä yhdistyivät hyöty ja huvi: nähtävää, koettavaa ja opintoviikkoja.   

Ja ruokaa tuli kuvattua jo silloin...

Keittokirjoihin palatakseni alun kuvassa näkyvistä opuksista kaksi on vielä korkkaamatta. Isäntä sai grillikirjan tässä keväällä syntymäpäivälahjaksi ja Lemken tarjouksessa ollut teos osui silmiini eilen. Molemmissa vaikutti olevan salaattien, suupalojen ja pääruokien lisäksi houkuttelevia jälkiruokia, nam nam!