Huomaan viittaavani sikoihimme paljon mieluummin possu-sanalla. Possuun liittyy positiivisia mielikuvia: ehkäpä vähän söpöä, höpsöä, huoletonta ja veitikkamaisuutta. Sika puolestaan on tunnetasolla jotenkin kaukaisempi ja neutraalimpi nimitys. Sika tietysti voi olla myös ihmisen haukkumanimi, ja jos syö sikamaisesti, niin se on sopimatonta ja barbaarista. Kysyin myös pojaltamme sika- ja possusanan mielikuvaeroista, ja possu vei voiton, vaikkei hän osannutkaan kertoa syytä.
 
Tyttöpossumme ovat kasvaneet vajaan puolen vuoden aikana hurjasti, vaikka kasvuvauhti onkin tavalliseen sikaan verrattuna paljon hitaampaa. Samalla niiden karva on kasvanut ja alkanut mukavasti käpristyä kikkuroille. Karva tuntuu kädessä karkealta, varsinkin jos se on yhtään mutainen, mutta kärsä taas mukavan pehmeältä.  Kärsän pehmeyden perusteella ei uskoisi sen mahtavaa voimaa, mutta niinpä vain kääntyvät maat ja multaantuvat nurmet hetkessä. Possua voikin käyttää apuna muokkaushommissa, tai nyt ainakin testaamme, kuinka hyvää jälkeä kärsä saa aikaan. Karjupossumme Einari pääsi möyrimään tällä viikolla anoppilan kasvimaata, ja tarkoitus on möyhiä sen avulla myös myöhemmin oma perunamaa.

Siat on nyt rokotettu meillä ensimmäistä kertaa. Piikkien laitto oli ohi nopeasti ja helposti, vaikka sitä edeltäneet tapahtumat ennustivatkin aivan muuta: Einari on koko ajan ollut pihapiirissämme, mutta Hinkkis ja Vinkkis piti siirtää kaukaisemmasta metsäaitauksesta kopilla Einarin lähelle. Isäntä jätti kuulemma kuljetuskopin suljettuna Hinkkiksen ja Vinkkiksen aitaukseen ja lähti vielä hakemaan houkutusruokaa. Kun pääsimme metsäaitauksen luo yhdessä takaisin, vain yksi possu kierteli koppia. Pian selvisi, että Hinkkis oli jotenkin onnistunut pääsemään koppiin sisälle ja lukinnut itsensä sinne, mikä tietysti helpotti työtämme. Kuljetimme kopin possuineen traktorilla pihalle ja päästimme sen aitaelementeistä koottuun häkkiin, jossa tyttöpossut olivat olleet aluksi ja Einari tähän saakka. Sitten lähdimme hakemaan Vinkkistä. Sen houkuttelu koppiin on paljon hankalampaa, ja aikaa vierähtikin hyvä tovi. Palatessamme takaisin Vinkkis kopissa huomasimme, että aitaelementit olivat irrallaan ja Hinkkis kadonnut jäljettömiin.  Jäin lamaantuneena istumaan mönkijään, mutta isäntä hyppäsi käynnissä olevasta traktorista alas ja samalla Hinkkis pölähti puuvarastosta näköpiiriimme. Se lähti hiljaa jolkotellen kiertämään pihaa isäntä perässään. Tässä vaiheessa sain itseni liikkeelle ja sammutin traktorin, koska ajattelin Vinkkiksen äänen ehkä houkuttelevan kaverinsa takaisin. Ja näinpä kävikin. Sitten vain äkkiä laitettiin ruokaa aitaukseen ja elementit kiinni ketjulla.  

Hinkkis oli ilmeisesti yrittänyt mennä Einarin luo puuvarastosta, jonka yhteydessä olevassa aitauksessa karjumme puolestaan oli. Einari innostui kovasti toisista sioista ja katseli niitä aidanläpi suu vaahdossa. Pelkäsin kaukana olevan metsäaitauksen villiinnyttävän possutyttöjämme entisestään, mutta päinvastoin ne olivatkin kesyyntyneet ja antoivat meidän rapsutella niitä nyt kaikessa rauhassa. Einari otti piikin vastaan herkkupaloja popsien ja rapsutuksista nauttien, mutta tyttöjä täytyi pitää kiinni toimenpiteen aikana. Rokotus teki sikamme aika pian raukeiksi ja kaikki kolme laskeutuivat pötköttämään maahan.

Possumme eivät ole virallisesti luomua, vaikka ne ruokitaankin luomuravinnolla ja -kivennäisellä. Itse asiassa uuden eläinlajin luomuun ilmoittamistakaraja oli mennyt jo tältä keväältä ohi, kun huomasimme tämän. Mutta ei sillä toisaalta ole niin suurta merkitystä, sillä esimerkiksi siirtymävaihe olisi niiden osalta kuitenkin edessä ja, kuten jo jossain aiemmassa postauksessa totesin, kasvatus alusta lähtien myytävään ja syötävään tuotteeseen tavanomaisia sikoja pitempi. Possut onkin hankittu alun perin kiinnostuksen ja oppimisen vuoksi. Vanha eurooppalainen rotu hyvine ja meille sopivine ominaisuuksineen ylämaankarjan kylkeen vaikutti ja vaikuttaa edelleen hyvältä. (Kotisivuillamme on kerrottu villasiasta eli mangalitzasta rotuna tarkemmin. )
 
Rokotusasiat ovat meille uutta, koska ylämaankarjaamme ei ole koskaan tarvinnut rokottaa. Sikoja puolestaan rokotetaan myös luomusikatuotannossa. Possuillemme laitettiin Parvoruvax-rokote, joka antaa suojaa sikaruusua ja parvovirusta vastaan. Sikojen terveys on ollut erityisen huomion ja huolen kohteena nyt pari vuotta, kun Afrikasta lähtöisin oleva sikarutto (verenvuotokuumetauti) on levinnyt vahvasti esimerkiksi Venäjälle ja Viroon, mutta ei onneksi ainakaan vielä Suomeen.
 
Tätä tautia vastaan ei voida kuitenkaan valitettavasti rokottaa eikä sitä pystytä hoitamaan, vaan vain suojautumaan ja välttämään: ”Afrikkalainen sikarutto tarttuu sikojen hengitysteiden ja suun kautta, tartunnan saaneista sioista terveisiin sikoihin. Epäsuorasti tauti leviää mm. tartunnan saaneen eläimen lihan, lihatuotteiden, sivutuotteiden ja käsittelemättömien metsästysmuistojen välityksellä sekä ruokajätteestä, jossa on tartunnan saaneen sian tai villisian lihaa. Lisäksi tauti voi levitä viruksen saastuttamien välineiden, vaatteiden, rehun, kuivikkeiden, kuljetusvälineiden ja elintarvikkeiden välityksellä. ASF -virus erittyy kaikkiin sairastuneen sian tai villisian eritteisiin ja säilyy veressä ja kuolleen sian ruhossa jopa useita kuukausia. Pakastetussa lihassa virus säilyy useita vuosia. ”Valtakunnallisesta uutisoinnista huolimatta moni ihminen ei kuitenkaan tiedä asiasta. Sikatiloille mennessä ja sikoja lähestyttäessä pitäisi kuitenkin tietää tällaiset asiat. Muun muassa tautien ehkäisyn vuoksi meidänkään sikoja ei voi lähestyä omin päin vaan sovitusti.

Rokottamisen jälkeen Hinkkis ja Vinkkis on laitettu takapihallamme olevaan sähköaitaukseen, jossa ne olivat alkukesästäkin. Sähkölankoja on päällekkäin rivissä kolme, mutta emännän harmiksi possut mylläävät alimmaisen langan päälle niin nopeasti multaa, että oikeastaan joka päivä saa olla huoltamassa ja kiertämässä aitausta. Meillä ei ole kesypossuista  juurikaan aiempaa kokemusta (villisioista viitisen vuotta), mutta erilaisille äänensävyille herkistyi jo melko pian: kun ruuan on havaittu olevan tulossa, niin sikamme kiljuvat kovaa, korkealta ja vaativasti, kuin ne olisivat viikon olleet syömättä, mutta kun ne haluavat lähestyä, ne röhkivät lempeän kutsuvasti tai nopean monotonisesti. Syödessä sikkarat saparot heiluvat ja korvat väpättävät ylös ja alas.  Hinkkis ja Vinkkis ovat vahvasti toisiinsa leimaantuneita ja ylipäätään aika temperamenttisia, kun taas Einari on rauhallinen. Hinkkis on tässä vaiheessa tyttökaksikon pomo, mutta on mielenkiintoista nähdä, millaiseksi hierarkia myöhemmin muuttuu, kun ne yhdistetään talvella laumaksi.    

 Edit: Täsmensin jälkikäteen kesy- ja villisikakokemuksestamme.

Lähteet:
https://www.evira.fi/elaimet/elainten-terveys-ja-elaintaudit/elaintaudit/siat/afrikkalainen-sikarutto/
https://www.proagria.fi/sites/default/files/attachment/luomusikatuotanto_10012014_kevyts.pdf
https://www.evira.fi/elaimet/elainten-terveys-ja-elaintaudit/rokoteneuvonta/elainlajikohtaiset-rokotteet/sikarokotteet/

Tänä lauantaina juhlistetaan neljättä kertaa Suomen luontoa. Eri puolilla maatamme järjestetään muun muassa retkiä, elämystapahtumia, talkoita ja luomutiloille tutustumisia. Äkkiseltään tarkasteltuna en löytänyt tapahtumakartasta ainoatakaan tapahtumaa Keski-Pohjanmaalla. Luontoon mennäkseen ei tietenkään tarvitse erillistä tapahtumaa, vaan sinne voi mennä ihan omin päin, eikä tarvitse välttämättä mennä kauas, sillä ainakin täällä maalla mahtava luonto alkaa jo ihan kotirappusilta.
 
No miksi sinne luontoon pitää sitten lähteä? Luonto on tutkitusti hyväksi ihmiselle: jo muutaman minuutin oleilu esimerkiksi laskee verenpainetta ja stressihormonitasoja, noin vartissa mieliala kohenee ja reilun puolen tunnin oleilu luonnossa palauttaa kuormittunutta tarkkaavaisuuttamme. Viikoittaiset luontohetket saavat muutoksia aikaan jopa solutasolla. Ja mikä parasta, tämä kaikki tulee ilmaiseksi. Luontokokemukset ja -tuntemukset ovat toki jonkin verran ihmissidonnaisia ja osa positiivisista vaikutuksista tiedostamattomia, mutta voit siis luottaa siihen, että luonto hoitaa ja tekee hyvää, vaikkei maailmasi mullistuisikaan pienen happihyppelyn seurauksena tai kaikki huolet olisi yhtäkkiä tipotiessään.

Maanviljelijöillä pitäisi teoriassa olla hyvä työympäristö ja kaikki edellytykset jaksamiseen ja hyvinvointiin, mutta näin ei ole, vaan he ovat uupuneita luonnosta huolimatta. Miksi näin? Jotkut ajattelevat maanviljelijöiden olevan vain luontoa hyödyntäviä oman edun tavoittelijoita, jotka toimivat pääasiassa luontoa vastaan. Yleisellä tasolla olen vahvasti eri mieltä, vaikka näkemykseni voikin olla hitusen maalaisromanttinen. Mikä muukaan kuin arvostus ja kiintymys luontoa ja eläimiä kohtaan saisi ihmisen tekemään raskasta työtä säiden armoilla usein kelloon katsomatta? Raha se ei ainakaan nykyään ole. Voisiko ainakin osittain vikana olla, kuten ekopsykologi Kirsi Salonen ehdottaa, sisäinen tyytymättömyys ja ristiriita? Harva ihminen itse nauttii tehostamisesta ja loputtomasta kasvun tavoittelusta, vaikka sellaiset arvot jylläävätkin yleisesti yhteiskunnassa. Viljelijän uupumus ja henkinen pahoinvointi selittyvät siis osin ulkopuolelta asetetuilla tavoitteilla − ja kannattavuuden romahdus on kurjistanut tilannetta aivan uusilla mittasuhteilla.
 
Luonnosta ei myöskään nauti, jos siellä oleminen on pelkkää suorittamista, eli kello kädessä odotellaan voimauttavia vaikutuksia tai nähdään joka puolella tekemätöntä työtä. Kiireinen, ahdistunut ja stressistä kärsivä ihminen ei myöskään ehdi tai tule kiinnittäneeksi huomiota yksityiskohtiin ympärillään. Toisaalta osa maatilan töistä on juuri luonnon yksityiskohtien huomioimista, kuten karjan tarkkailua tai peltojen kunnon ja olosuhteiden tutkimista. Ja puolestaan osa töistä ei taas vaadi täyttä keskittymiskykyä ja tarkkaavaisuutta, vaan samalla voi ajatella kaikenlaista tai olla ajattelematta yhtään mitään.

Ihminen ei ole ennen pitänyt luontoa ja sen antimia itsestäänselvyytenä. Kunnioitusta, arvoa ja nöyryyttä on osoitettu ennen luontojumalille, luonnolle, eläimille ja kristinuskon myötä myös kristittyjen Jumalalle. Kansalliseepoksessamme Kalevalassa on esimerkiksi hienoja runoja, joissa luonnolta anotaan, sitä kiitetään ja lepytellään, ja useissa virsissä ilmenee ihmisten kiitollisuus luonnonantimista tai vaikkapa onnistuneesta sadosta. Toivon, että nykyäänkin niin metsästäjä, marjastaja, kotipuutarhuri kuin maanviljelijä osaa edelleen olla myös nöyrä luonnon edessä ja kunnioittaa sitä.

Omaan satoomme olen pääsääntöisesti tyytyväinen. Laitoin aika pienimuotoisen kasvimaan neljään kasvulaatikkoon. Pääsääntöisesti kasvu onnistui hyvin, joten ensi keväänä sitten uskaltaa panostaa enemmän. Sipulit ja punajuuret on jo korjattu, mutta perunat, porkkanat ja herneet ovat vielä vaiheessa. Omenoita taitaa kiikkua puussa vaivaiset 11 kappaletta ja ruohosipulista ei tullut oikein mitään. En oikein muistanut edes kylväneeni tilliä, mutta sitäkin tuli hyvin. Salaattisatoa en ole onnistunut pilaamaan minään vuonna, mutta sitä tulee aina jotenkin liikaa. Yhden kerran on anopin kanssa käyty mustikassa. Joko olen hidas tai sitten keskityin vain liiaksi nauttimaan metsästä ympärillämme, sillä oma saaliini oli ainakin puolet pienempi.

Tällä viikolla päästiin puimaan, kun maanantaina oli kaivattua poutaa. Samalla aukealla pui parhaimmillaan kai neljä puimuria kolmen eri tilan pelloilla. Ohrat eivät ole vielä valmiita, mutta kaikki kauramme taisikin tulla puiduksi. Tai no, navetan takana oleva pelto oli niin märkä, että vanha isäntä puimureineen piti käydä vetämässä pariin kertaan irti. Ei siis ihan toteutunut nostalgisen iskulauseen lupaus: ” Missä sorsa ui, siellä Volvo pui”. Vai olikohan se mainoksen merkki Sampo eikä Volvo? Viljat kuivattiin naapurin kuivaajalla ja nyt ne odottavat siiloon pääsyä. Tänään kävimme katselemassa uusia ja isoja koneita Ylivieskan Rysky-päivillä. Hienoja ja hintaviahan nuo olivat, mutta tänä kesänä on pienillä ja vanhoilla koneilla tultu toimeen − ehkä jopa paremmin.

Piti taas oikein käydä tarkistamassa, että mikäs se virallinen syksyn alku on. No sehän riippuu lämpötilasta, ja syksy alkaa eri puolella Suomea eri aikaan. Terminen syksy ikään kuin starttaa Pohjois-Suomesta yleensä elokuun viimeisellä viikolla ja sieltä sitten leviää vaihtelevasti kohti lounaista Suomea noin kuukautta myöhemmin. Termisen syksyn raja on alle +10 asteen keskilämpötila vuorokaudessa.
 
Tällä ja viime viikolla tälläkin tilalla on iso asia ollut koulujen alku, ja samalla on myös emännästä tuntunut ulkona kovinkin syksyiseltä. Pihalle on alkanut tippua lehtiä ja aamut ovat olleet koleita. Eikö koulun aloitus myös mielissä liitetä enemmän syksyiseksi jutuksi? Isännän päivärytmiin ei tällä sen kummempaa vaikutusta ole ollut, mutta lapsille ja tällä kertaa emännälle se on muutos. Tähän asti olen ollut päätyössä tilan ulkopuolella, mutta nyt olen opintovapaalla, opiskelen Green Care -alaa ja puuhastelen samalla tässä tilalla. Joten voi olla, että osa tulevista kirjoituksista keskittyy myös käsittelemään ihmisten hyvinvointia ja elämänlaatua luontolähtöisistä näkökulmista.

Yksi kesäämme kuuluneista asioista oli luomutarkastus, joka luomutiloilla on vähintään kerran vuodessa. Tarkistukset tiloilla ovat iso juttu. Toisille maanviljelijöille tuskin tarvitsee selittää, mutta ehkä kuluneena vuonna maatalouden byrokratiaa ja tukiehtojen viidakkoa ja vaikutuksia on avattu selkokielisesti ja konkreettisesti myös muiden ammattikuntien edustajille. Toisaalta niin alalla kuin alalla eletään jonkinlaisessa kuplassa, ja itselle jokapäiväinen ja tärkeä asia ei toista ihmistä sitten liikutakaan mitenkään eikä toisen asemaan osata asettua.
 
Tuttuun tapaan nytkin tarkistettiin papereita, eläimiä, peltoja ja tuotantoon liittyviä rakennuksia. Kaikki sujui jokseenkin leppoisesti, järjestelmällisesti ja rauhallisesti, kunnes ohi kiisi vanhan isännän kuljettama paalaaja pahaenteisesti savuten. No onneksi voi kuluneesti todeta, että loppu hyvin, (lähes) kaikki hyvin: Luomutarkastus jatkui ja päättyi usean tunnin jälkeen mukavaan lopputulokseen ja tuttujen ja naapurien avulla loput heinät saatiin paaleihin. Oma paalaajamme joutui viettämään tosin tovin korjaamolla, mutta korjatuksi tuli sekin.  

Karjamme on tällä hetkellä kolmessa eri paikassa. Petrusta lukuun ottamatta sonnit ovat navetan lähellä, emolauma vasikoineen kesälaitumella ja hiehot lähellä laumaa omassa aitauksessaan. Odottelemme vielä yhden vasikan syntymistä tälle poikimiskaudelle, ja se voi tapahtua milloin vain. Suurimmasta osasta tämän kevään ja kesän vasikoista vaikuttaa tulevan mustia, vaikka niillä vielä on myös punaruskeaa väritystä tumman seassa. Yksi surullinen keskenmeno on kesälle sattunut, jonka huomasimme, kun laitumelle oli vain ilmestynyt yön aikana pieni sikiö.
 
Sonnit saivat viime viikolla lisää kuivaa oleilutilaa navetan puolelta, ja lisäsiipi tuntuukin olevan suosittu paikka. Siiven muutostöitä tehdessä isäntä huomasi linnunpesän, joka täytyi siirtää. Pesä laitettiin lähettyville lapiolla ja toivottiin, ettei siihen tarttunut ihmishajua. Sonneihin liittyvä erikoisuus tänä kesänä on ollut se, että vaikka minkälainen ilma olisi, niin joku niistä päivystää vahtimassa aina ulkona tietyssä kohdassa aitauksen reunaa.  Ehkä asialla on jotain tekemistä kevään parin karkauskerran kanssa…  

Karjan koko pitäisi pystyä pitämään sopivana peltoihin, työmäärään ja lihanmenekkiin nähden, mikä taas sitten on suunnitelmallisuuden lisäksi osittain tulevaisuuteen ennustamista, koska eläin on rodultaan hidaskasvuinen. Tällä hetkellä pohdimme hiehojen kohtaloa. Kun eläinmäärä kasvaa tätä nykyistä vauhtia ja tulevaisuudessa enemmän, niin laitumia tarvitsisi enemmän ja päälaumakin jakaa kahdeksi.  Ja toisaalta taas lihakin tuntuu tekevän mukavasti kauppansa ja uusia yhteistyökanavia on auennut myös ihan viime aikoina. Aloimme jo valmistella maastoa uutta hiehojen talvilaidunta ja katosta silmällä pitäen, kun metsäkone oli harventamassa peltojen viereistä metsänreunaa, mutta ehkä hiehot eivät jääkään kasvamaan pidemmäksi aikaa meille. Harvennettuun metsään on tarkoitus myös tehdä lisää tietä, jotta kulku kaukaisemmille pelloille onnistuu sieltä valtatien sijaan.

Alla oleva kuva sopii hyvin kertomaan kissojemme luonteista. Pölli on leikkisä tutkailija, joka koheltaa vieläkin välillä pentumaisesti sinne tänne. Mummo taas viettää omaa kissanelämäänsä eikä vähästä hätkähdä. Sitä ärsyttävät toisinaan Pöllin lähestymiset ja jahtausyritykset, mutta mikään lepokissa se ei todellakaan ole vaan se kulkee omia kaukaisia reittejään siellä täällä, mutta palaa aina takaisin terassin ruokakupin luo. Nyt on senkin täytynyt pysähtyä vähän pidemmäksi aikaa, sillä se on saanut viime viikolla pentuja, jotka pötköttävät jossain navetan uumenissa. Mummo-kissaa ei ole toistaiseksi leikkautettu, vaikka suunnitelmia on ollut. Sen saalistusvietit ja -taidot ovat erinomaiset, joten olisi harmi, jos tätä luontaista tuholaistorjuntaa ei olisi enää. Kuuleman mukaan saalistus ei välttämättä leikattuja (tyttö)kissoja enää kiinnosta. Pöllin vietit, vaistot ja taidot ovat taas nyt vähän niin ja näin, vaikka se onkin kehittynyt. Pölli on ihmisrakas ulkokissa, jonka reviiri rajoittuu melko pienelle alueelle.