Tänä lauantaina juhlistetaan neljättä kertaa Suomen luontoa. Eri puolilla maatamme järjestetään muun muassa retkiä, elämystapahtumia, talkoita ja luomutiloille tutustumisia. Äkkiseltään tarkasteltuna en löytänyt tapahtumakartasta ainoatakaan tapahtumaa Keski-Pohjanmaalla. Luontoon mennäkseen ei tietenkään tarvitse erillistä tapahtumaa, vaan sinne voi mennä ihan omin päin, eikä tarvitse välttämättä mennä kauas, sillä ainakin täällä maalla mahtava luonto alkaa jo ihan kotirappusilta.
No miksi sinne luontoon pitää sitten lähteä? Luonto on tutkitusti hyväksi ihmiselle: jo muutaman minuutin oleilu esimerkiksi laskee verenpainetta ja stressihormonitasoja, noin vartissa mieliala kohenee ja reilun puolen tunnin oleilu luonnossa palauttaa kuormittunutta tarkkaavaisuuttamme. Viikoittaiset luontohetket saavat muutoksia aikaan jopa solutasolla. Ja mikä parasta, tämä kaikki tulee ilmaiseksi. Luontokokemukset ja -tuntemukset ovat toki jonkin verran ihmissidonnaisia ja osa positiivisista vaikutuksista tiedostamattomia, mutta voit siis luottaa siihen, että luonto hoitaa ja tekee hyvää, vaikkei maailmasi mullistuisikaan pienen happihyppelyn seurauksena tai kaikki huolet olisi yhtäkkiä tipotiessään.
Maanviljelijöillä pitäisi teoriassa olla hyvä työympäristö ja kaikki edellytykset jaksamiseen ja hyvinvointiin, mutta näin ei ole, vaan he ovat uupuneita luonnosta huolimatta. Miksi näin? Jotkut ajattelevat maanviljelijöiden olevan vain luontoa hyödyntäviä oman edun tavoittelijoita, jotka toimivat pääasiassa luontoa vastaan. Yleisellä tasolla olen vahvasti eri mieltä, vaikka näkemykseni voikin olla hitusen maalaisromanttinen. Mikä muukaan kuin arvostus ja kiintymys luontoa ja eläimiä kohtaan saisi ihmisen tekemään raskasta työtä säiden armoilla usein kelloon katsomatta? Raha se ei ainakaan nykyään ole. Voisiko ainakin osittain vikana olla, kuten ekopsykologi Kirsi Salonen ehdottaa, sisäinen tyytymättömyys ja ristiriita? Harva ihminen itse nauttii tehostamisesta ja loputtomasta kasvun tavoittelusta, vaikka sellaiset arvot jylläävätkin yleisesti yhteiskunnassa. Viljelijän uupumus ja henkinen pahoinvointi selittyvät siis osin ulkopuolelta asetetuilla tavoitteilla − ja kannattavuuden romahdus on kurjistanut tilannetta aivan uusilla mittasuhteilla.
Luonnosta ei myöskään nauti, jos siellä oleminen on pelkkää suorittamista, eli kello kädessä odotellaan voimauttavia vaikutuksia tai nähdään joka puolella tekemätöntä työtä. Kiireinen, ahdistunut ja stressistä kärsivä ihminen ei myöskään ehdi tai tule kiinnittäneeksi huomiota yksityiskohtiin ympärillään. Toisaalta osa maatilan töistä on juuri luonnon yksityiskohtien huomioimista, kuten karjan tarkkailua tai peltojen kunnon ja olosuhteiden tutkimista. Ja puolestaan osa töistä ei taas vaadi täyttä keskittymiskykyä ja tarkkaavaisuutta, vaan samalla voi ajatella kaikenlaista tai olla ajattelematta yhtään mitään.
Ihminen ei ole ennen pitänyt luontoa ja sen antimia itsestäänselvyytenä. Kunnioitusta, arvoa ja nöyryyttä on osoitettu ennen luontojumalille, luonnolle, eläimille ja kristinuskon myötä myös kristittyjen Jumalalle. Kansalliseepoksessamme Kalevalassa on esimerkiksi hienoja runoja, joissa luonnolta anotaan, sitä kiitetään ja lepytellään, ja useissa virsissä ilmenee ihmisten kiitollisuus luonnonantimista tai vaikkapa onnistuneesta sadosta. Toivon, että nykyäänkin niin metsästäjä, marjastaja, kotipuutarhuri kuin maanviljelijä osaa edelleen olla myös nöyrä luonnon edessä ja kunnioittaa sitä.
Omaan satoomme olen pääsääntöisesti tyytyväinen. Laitoin aika pienimuotoisen kasvimaan neljään kasvulaatikkoon. Pääsääntöisesti kasvu onnistui hyvin, joten ensi keväänä sitten uskaltaa panostaa enemmän. Sipulit ja punajuuret on jo korjattu, mutta perunat, porkkanat ja herneet ovat vielä vaiheessa. Omenoita taitaa kiikkua puussa vaivaiset 11 kappaletta ja ruohosipulista ei tullut oikein mitään. En oikein muistanut edes kylväneeni tilliä, mutta sitäkin tuli hyvin. Salaattisatoa en ole onnistunut pilaamaan minään vuonna, mutta sitä tulee aina jotenkin liikaa. Yhden kerran on anopin kanssa käyty mustikassa. Joko olen hidas tai sitten keskityin vain liiaksi nauttimaan metsästä ympärillämme, sillä oma saaliini oli ainakin puolet pienempi.
Tällä viikolla päästiin puimaan, kun maanantaina oli kaivattua poutaa. Samalla aukealla pui parhaimmillaan kai neljä puimuria kolmen eri tilan pelloilla. Ohrat eivät ole vielä valmiita, mutta kaikki kauramme taisikin tulla puiduksi. Tai no, navetan takana oleva pelto oli niin märkä, että vanha isäntä puimureineen piti käydä vetämässä pariin kertaan irti. Ei siis ihan toteutunut nostalgisen iskulauseen lupaus: ” Missä sorsa ui, siellä Volvo pui”. Vai olikohan se mainoksen merkki Sampo eikä Volvo? Viljat kuivattiin naapurin kuivaajalla ja nyt ne odottavat siiloon pääsyä. Tänään kävimme katselemassa uusia ja isoja koneita Ylivieskan Rysky-päivillä. Hienoja ja hintaviahan nuo olivat, mutta tänä kesänä on pienillä ja vanhoilla koneilla tultu toimeen − ehkä jopa paremmin.