Noin puolisen vuotta sitten jätin työnantajalleni opintovapaa-anomuksen. Ajatuksissa siinsivät tuleva syksy, talvi ja kevät, jotka poikkeaisivat aiemmista melko paljon. Syitä tällaiseen irtiottoon oli monia. Esimerkiksi konkreettinen maanviljelijän arki ja monet eläintenhoitoon liittyvät asiat olivat itselle yllättävänkin vieraita, vaikka olin tilan arkea viitisentoista vuotta jo seurannut. Ehkä olin myös onnistunut kadottamaan yhteyden johonkin sisimmässäni (ruuhka)vuosien varrella.  
 
Kun palaset erilaisesta vuodesta loksahtelivat kohdalleen kesän alussa, olin tavattoman onnellinen ja tunsin myös itseni varsin etuoikeutetuksi. Kaikilla ei todellakaan ole mahdollisuutta jäädä opintovapaalle saatikka töitä, joista jäädä vapaalle. Toisaalta ajattelin ottaa mahdollisimman paljon irti tästä tilaisuudesta ja vapautuvasta ajasta, kuten herätellä henkiin hiipuneita mielenkiinnon kohteita, ja toisaalta vain pysähtyä hetkeen, kuulostella itseään ja sisintänsä. Olin myös rahoitusasioiden suhteen oikeaan aikaan liikkeellä, sillä ymmärtääkseni aikuisopintorahan ehtoja tms. ollaan ensi vuonna tiukentamassa.

Olen joistain ajatuksista jo avautunutkin aiemmissa blogikirjoituksissa, mutta toisaalta olen vältellyt henkilökohtaisten asioiden jakamista, koska ei ole sinänsä tarkoitus kirjoittaa itsestä vaan maatilamme elämästä. Välillä mielessä olevia omiakin asioita voi varmaan kertoa, koska te lukijat kuitenkin peilaatte lukemaanne omaan elämäntilanteeseenne, ajatuksiinne ja mielipiteisiinne.
                            
Oikeastaan on ollut yllättävää huomata, kuinka moni kirjoituksia lukee ja kuinka harva niihin kuitenkaan reagoi. En tarkoita tällä, että tarkoituksena olisi kalastella mahdollisimman paljon tykkäyksiä vaan olisi mukava tietää, mitä ajatuksia siellä ruutujen takana herää. Tietysti sekin on mukavaa, että vaikka sitten kohteliaisuussyistä ette lyttää kirjoittajaa ja hänen pohdintojaan.

Mitäs sitten on tullut tehtyä? Olen tehnyt kaikenlaisia normihommia tilalla, viettänyt enemmän aikaa mieheni ja lasteni kanssa, opiskellut, tutustunut uusiin ihmisiin, panostanut enemmän ruokaan, liikkunut luonnossa, valokuvannut, herätellyt henkiin hiipuneita harrastuksia − ja nauttinut! En ole ankarasti stressannut, ja parturissakin tuli käytyä vasta tänään seitsemän kuukauden tauon jälkeen.
 
Green Care -opinnot ovat jo tässä vaiheessa antaneet hyvin paljon. On saanut keinoja oman hyvinvoinnin lisäämiseen, oppinut pysähtymään hetkeen ja tunnistanut itsessään piirteitä, jotka ovat painuneet unohduksiin tai sitten ilmestyneet omaan persoonaan ja ajatusmaailmaan uusina. Luonto on hyvinvoinnin lähteenä niin suuri asia, että vaikka se ehkä on historian kehityskulkujen saatossa useilta unohtunut, uskon ja toivon siitä löytyvän voimaa ja keinoja kaikkien elämänlaadun parantamiseksi.

Varmasti moni tietääkin ammattini, mutta olen siis varsinaiselta ammatiltani opettaja. Opintovapaani on myös mahdollisuus tarkastella ammatinvalintaani ja koulumaailmaa välillä kauempaa tai toisesta näkökulmasta. Varmasti jokaisella työyhteisöllä ja alalla ovat omat erityispiirteensä, mutta ehkäpä yhteistyöstäkin huolimatta meillä on vain epämääräisiä mielikuvia muiden töistä ja työpaikoista (vaikka ne olisivat tulleet tutuiksi esimerkiksi asiakkaan, potilaan tai oppilaan roolissa). Opettajan ammatti ei ole ollut itselleni koskaan unelma vaan mahdollisuus, johon liittyy hyviä ja huonoja puolia. Ihmisten kohtaaminen, suunnittelu ja toisaalta melko vapaat kädet ovat ehdottomasti plussaa. Toisinaan älyttömästi energiaa vaativa vuorovaikutus ja liian pienet resurssit epärealististenkin tavoitteiden ja toiveita kyljessä ovat liikaa.  
 
Toisaalta olen nyt tietoisesti vältellyt opettamiseen ja kasvattamiseen liittyviä asioita, vaikka tietysti omien lasten myötä se ei olekaan ollut sinänsä mahdollista tai edes toivottavaa. Syksyllä sattui kuitenkin surullinen tapahtuma, joka nosti mieleen monia ajatuksia ja muistoja: entinen oppilaani kuoli yllättäen liikenneonnettomuudessa. En väitä muistavani iäti oppilaideni nimeä, mutta jokainen on ollut ihmisenä iso osa elämääni tiettynä hetkenä ja vaikuttanut ajatuksiini, suunnitelmiini ja tekemisiini paljon.

Opintovapaani on nyt noin puolessavälissä. Maatilallamme tämän pitäisi tarkoittaa pahimpien kiireiden helpottamista, mutta omassa arjessani näyttää jokseenkin siltä, että olen suhtautunut ajankäyttööni taas kerran liian optimistisesti. No mutta toisaalta, eipä kaikkea tarvitse mahduttaa elämään juuri nyt.

Ihmisten ja eläinten kanssa ollessa kaikki lähtee vuorovaikutuksesta. Toista tutkaillaan, ehkä tarkkaillaan reaktioita, vaikutetaan toiseen ja usein kommunikoidaan jotenkin. Joillekin ihmisille puhuminen tai vaikka eläimen käytöksen tulkitseminen on helppoa, kun taas joidenkin on vaikea saada sanaa suustaan tai ymmärtää eläimen antamia vihjeitä.
 
Vaikka olen kyllä aina pitänyt eläimistä, tälle emännälle niiden maailma on ollut vieras, ja täytyykin myöntää, että oppimista on paljon. Tuotantoeläinten kanssa työskennellessä suhde niihin voi vaihdella aina suhteellisen etäisestä lemmikinkaltaiseen ystävyyteen. Olemme isännän kanssa aika samoilla linjoilla, mitä tulee eläimiemme suhteeseen tai kohteluun: Kunnioitamme luontoa, mutta eläimet saavat kuitenkin elää suhteellisen lajityypillisesti ja omassa rauhassa. Olisi tietysti mukavaa, jos kaikki karvapörrimme kiirehtisivät rapsuteltaviksi ja paijattaviksi, mutta enemmänkin menemme eläinten ehdolla niin, että hellimme sellaisia, jotka hakeutuvat ihmisten lähelle. Asia ei tietysti ole sinänsä näin yksinkertainen, sillä pakkohan kotieläimiä on kesyttää, totuttaa ja rohkaista ihmisten läsnäoloon, että niitä voi edes lähestyä. Osaan eläimistä muodostuu väkisinkin läheisempi suhde kuin toisiin. Jokainen eläinkin on kuitenkin aina yksilö, johon eivät päde samat ”säännöt” kuin toiseen.

Helliä, hupaisia ja merkittäviä hetkiä sekä kohtaamisia tapahtuu eläinten kanssa usein: Ensimmäisenä mieleen tulevat Einari-possun toisinaan varsin teatraaliset heittäytymiset kylkimakuulle rapsuteltavaksi tai joskus ajatuksissani höpötetyt lauseet Hinkkiselle ja Vinkkikselle, joissa vahingossa viittaan itseeni äitinä, ja sitä seuraava hieman nolouden tunne. Toisinaan eläimen kanssa jakaa siis myös hetkiä, jotka ovat herkkiä ja joiden rauhaa ei soisi kenenkään häiritsevän. Tässä taannoin kävin hieman kummallisen ”sananvaihdon” erään sonnimme kanssa: katselimme toisiamme aidan takaa, kun sonni päästi jännän matalan kuiskauksen. Hetken mielijohteesta matkin sitä ja yritin äännellä samoin. Sonni vastasi takaisin ja tietenkin minä myös. Kun olimme hetken jatkaneet tätä matalaa hiljaista mölinää, niin tämä hieman arka sonni päätti rohkaistua ja nuolaista kättäni. Se riitti sille, ja sitten se poistui hieman takavasemmalle ehkä pohtimaan kohtaamistamme. Minä lähinnä mietin, että hienoa ja että ulkopuolinen olisi saattanut olla lähinnä huolissaan emännän lääkityksestä. 
 
Yksi Green Careen liittyvä ajatus on luonnon ja eläinten hyväksyvä suhtautuminen.  Eläimet eivät arvostele vaan riität sinänsä sellaisena, kun olet. Joissakin kirjastoissa on esimerkiksi lukukoiria, jotka kuuntelevat lukevaa lasta tarkasti korjaamatta tai arvostelematta. Näin lukemisen opettelu sujuu välillä rauhassa omaan tahtiin. Luonnossa puolestaan voi hengähtää ja ehkä yllättävästikin toisen ihmisen seura voi olla helpompaa kuin vaikkapa bussipysäkillä tai odotusaulassa. Hiljaisia hetkiä ei välttämättä tarvitse yrittää täyttää merkityksettömällä puheella tai paeta nettiin ja someen, vaan hiljainen toisten lähettyvillä olo tuntuu luonnolliselta. 

Entä millaista sitten on eläinten keskinäinen vuorovaikutus? Eläinten laumahierarkia vaihtelee, mutta ainakin ylämaankarjalla se on todella vahvaa ja omasta näkökulmasta raadollistakin. Ihmisenä sitä haluaisi toisaalta toimia inhimillisesti ja puolustaa heikompaa, mutta kun karja selvittelee keskinäisiä välejään, voimakkaampi voittaa. Toki jollakin eläimellä voi olla ikään kuin henkinen iän suoma voimastatus, mutta silloin se on paikkansa taistellut jo kauan aiemmin. Mutta on eläimillä toki luottavat ja läheisetkin välit: Possut kyhnyttävät vierekkäin nauttien toistensa läheisyydestä, omat vasikat jätetään jollekin luotettavalle emolehmälle hoitoon, kun lähdetään toiseen päähän laidunta tai muuta laumaa varoitetaan uhkasta tai sen mahdollisuudesta.
 
Eläinten läsnäolo ja niiden kanssa puuhastelu on yksi paras osa työstämme maatilalla. Meillä on aika vähän eläimiä, mutta voisin kuvitella, että jos hoidettavia eläimiä olisi paljon enemmän, niin suhde ja kontaktit voisivat olla etäisempiä. Törmäsin lehteä lukiessani juttuun, jossa kerrottiin myös tulevaisuuden ruuantuotantoteknologiasta. Siinä ennustettiin maatiloja, joilla robotit, automaatio ja tekoäly jylläisivät niin, että ihmisen tehtäväksi jäisi valvoa jossain kaukana monitoreja. Ehkäpä tämä olisi supertehokasta, mutta sanoisin myös, että varsin karmeaa. Mieleeni muistuukin viime tai toissa kesänä lukemani dystopiateos, Ehtoolehdon tuho, jossa vanhustentalon henkilökunnan olivat syrjäyttäneet robotit ja tietokoneet. Jotain meni arvattavasti vikaan ja pahasti. Ihmistä ja hänen työtään ja inhimillisyyttään tarvittiin, mutta kaikkea ei voinut enää korjata.

Työnteon vuorovaikutuksen yksi ulottuvuus ovat työyhteisö ihmisineen. Tulemme kyllä sinänsä hyvin isännän kanssa juttuun ja ei sitä läheskään aina tarvitse turhaan rupatella, mutta täytyy myöntää, että kaipaan myös päätyöni kollegoita ja muita työkavereita sekä heidän kanssaan käymiämme keskusteluita! Päätyöni perustuu oikeastaan kokonaan vuorovaikutukselle eri ihmisten ja ihmisryhmien kanssa, joten se poikkeaa aika paljon tämänhetkisestä arjesta. Näin ”välivuoteni” alkupuolella olen toisinaan mietiskellyt, mistä pienyrittäjä hakee vertaistukea ja kevennystä työpäivään. Onhan viljelijöillä toki Agronet, MTK, mahdollinen yhteistyö muiden tilojen kanssa ja vaikkapa Maa- ja kotitalousnaisten asiantuntijajärjestö, mutta riittävätkö ne? Olin viime keväänä pankkimme järjestämällä tilanemäntien brunssilla, jossa söimme suolapalaa, saimme tietoa ja vaihdoimme ajatuksia. Tällaista toimintaa kaipaisin maaseudun kylille, mutta ei kerran vuodessa vaan kuukausittain tai ehkä jopa viikoittain. Tämän viikon piristävä poikkeus oli eskariryhmän tutustuminen tilaamme. Oli mukava esitellä maatilan arkea ja vastailla lasten kysymyksiin.  Esimerkiksi muissa Pohjoismaissa maatilat ovat usein enemmän mukana ympäröivässä yhteiskunnassa eivätkä omassa rauhassaan. Tilojen arki on kyllä kiireistä, mutta ehkäpä koko systeemi voisi olla erilainen.

Ennen maatiloilla oli töissä muutakin porukkaa kuin viljelijäpariskunta. Siinä oli ainakin toisia lähellä, joiden kanssa jakaa työn ilot ja murheet. Ehkä nykyisten suurtilojen hyvä puoli voikin olla hyvä työyhteisö päivittäisine palavereineen, joissa näkemykset tulevat laajemmin käsitellyiksi, mutta tätä pitäisi kysyä suurtilallisilta. Isännän vanhemmat asuvat naapurissamme, ja melko usein tulee juotua yhdessä päiväkahvit ja samalla vaihdettua päivän kuulumiset, ja auttavathan he töissä tarpeen tullen ja muutenkin. Välillä myös lapsemme ovat mukana tilan puuhissa, jolloin työn lomassa tulee höpötelleeksi kaikenlaista − toivottavasti myös tulevaisuudessa, kun he voivat olla nykyistä vaikeammin lähestyttäviä teinejä. 

 Liityin vähän aikaa sitten Facebookissa KonMari-ryhmään. Eräs tuttavani oli ehkäpä puolitosissaan konmarittanut vaatekaappinsa ja toinen kertoi huvittavansa itseään seuraamalla ryhmän keskusteluita. KonMari-menetelmä liittyy siivoamiseen ja järjestelemiseen, ja sen on kehittänyt japanilainen ammattijärjestäjä Marie Kondo. Menetelmässä käydään koti läpi aihepiireittäin ja säilytetään vain ne esineet ja asiat, jotka tuottavat iloa itselle. Menetelmästä kiinnostuneille on olemassa vuonna 2015 suomennettu teos KonMari. Siivouksen elämänmullistava taika, joka on ilmeisesti tänä vuonna saanut jatko-osan Spark Joy.
 
Niinpä tässä on tullut välillä luettua nyt sitten somessa näitä järjestelykokemuksia ja katsottu kuvia siisteistä pinoista, laatikoista ja huoneista. Ilmeisesti osa ihmisistä on kokenut varsin syvällisesti ja henkisesti koko prosessin, kun taas toiset ovat päättäneet suhtautua menetelmään melko neutraalisti ja mukauttaa sitä osaksi omaa arkeaan.

Siivoaminen ja järjestely ovat varmasti kuuluneet luontevana osana esimerkiksi maatilan emännän arkeen. Kun kotona ollaan sekä töissä että vapaa-aikana, se sotkeutuu huomattavasti enemmän, kuin jos siellä oltaisiin arkena vain muutama tunti hereillä. Isännät tuskin ovat sisällä päiviään kuluttaneet mylläten ja sotkien, mutta lapset ja miksei aikuisetkin saavat kyllä hetkessä paikat takaisin vielä aikaisempaa pahempaan epäjärjestykseen.
 
Maatiloilla perinteiset sukupuoliroolit näkyvät osittain vahvana töiden eriytymisessä. On töitä, joita miehet tai naiset voivat käsin tai koneella tehdä yhtä hyvin, mutta sitten on vain joitain juttuja, joissa voima korreloi nopeuden kanssa ja aika on rahaa. Tietysti sitten voi keksiä kaikenlaisia apukeinoja, joilla voima- tai muita eroja voi kompensoida. Aitatolppia esimerkiksi pystyi junttaamaan aika näppärästi ja nopeasti maahan, vaikka tämä emäntä joutuikin käyttämään siirrettävää koroketta, jotta sai nostettua tolppajuntan ylipäätään tarpeeksi korkealle.
 
Emännän ja isännän töiden ei tarvitse olla nykyään erillään − tiloja ja niiden asukkaita kun ylipäätäänkin on joka lähtöön − mutta en tiedä sitten, kuinka paljon ulkopuolisten ajatukset ja mielikuvat vaikuttavat (työ)roolien muotoutumiseen. Voiko nykyään miehelle lykätä lapsen ja imurinvarren kouraan, kun nainen lähtee tekemään peltohommia, vai ei? Nykyään ainakin periaatteessa voidaan valita eri vaihtoehdoista, kun ennen niitä ei yksinkertaisesti läheskään aina ollut.

Marie Kondo tarkoittikin menetelmänsä ehkäpä koskemaan vain puhtaasti kotia, mutta ainakin se soveltuu huonosti maatiloille. Ymmärrän, että kulutukseen ja materiaan tottuneelle nykyihmiselle ehkä täytyy luoda tällaisia uusia ja mullistavia keinoja, jotta hän selviää tavaroidensa ja elämänsä keskellä. Työnteossa monella asialla ei kuitenkaan ole iloa tuottavaa itseisarvoa vaan hyötyä tuottavaa välinearvoa. Hyöty tosin voi olla ajankohtainen vasta joskus tulevaisuudessa, mutta jemmassa olleet isommat ja pienemmät nippelit ja nappelit sekä niiden avulla syntyneet luovat ratkaisut voivat säästää paljon rahaa. Tämä on itselleni ollut hankala asia hyväksyä, sillä vaikka en mikään siivousintoilija olekaan, en lähtökohtaisesti pidä tavarapaljoudesta, krääsästä ja tilpehööristä.
 
Tavaran määrä on myös sukupolvikysymys: Sota-ajalla eläneet ihmiset ovat tottuneet korjaamaan, käyttämään uudelleen ja säilyttämään tavaraa. Tämän ajan ihminen tarvitsee itsekuria, jottei hanki turhaa tarjouksessa olevaa asiaa tai arvotonta kaupanpäällistä kaappiensa perukoille.   Esineiden ja asioiden hyvä järjestys myös jotenkin heijastuu ja tarttuu omaan mieleen ja oloon. Tämän tulee ilmeisesti kuitenkin usein unohtaneeksi, ja olenkin valitettavasti taipuvainen sietämään isännän harmiksi myös boheemia epäjärjestystä.

Lähde: http://www.tarkkamarkka.com/blogi/2015/12/tiivistelma-opas-konmari-menetelma/