Ihmisten ja eläinten kanssa ollessa kaikki lähtee vuorovaikutuksesta. Toista tutkaillaan, ehkä tarkkaillaan reaktioita, vaikutetaan toiseen ja usein kommunikoidaan jotenkin. Joillekin ihmisille puhuminen tai vaikka eläimen käytöksen tulkitseminen on helppoa, kun taas joidenkin on vaikea saada sanaa suustaan tai ymmärtää eläimen antamia vihjeitä.
Vaikka olen kyllä aina pitänyt eläimistä, tälle emännälle niiden maailma on ollut vieras, ja täytyykin myöntää, että oppimista on paljon. Tuotantoeläinten kanssa työskennellessä suhde niihin voi vaihdella aina suhteellisen etäisestä lemmikinkaltaiseen ystävyyteen. Olemme isännän kanssa aika samoilla linjoilla, mitä tulee eläimiemme suhteeseen tai kohteluun: Kunnioitamme luontoa, mutta eläimet saavat kuitenkin elää suhteellisen lajityypillisesti ja omassa rauhassa. Olisi tietysti mukavaa, jos kaikki karvapörrimme kiirehtisivät rapsuteltaviksi ja paijattaviksi, mutta enemmänkin menemme eläinten ehdolla niin, että hellimme sellaisia, jotka hakeutuvat ihmisten lähelle. Asia ei tietysti ole sinänsä näin yksinkertainen, sillä pakkohan kotieläimiä on kesyttää, totuttaa ja rohkaista ihmisten läsnäoloon, että niitä voi edes lähestyä. Osaan eläimistä muodostuu väkisinkin läheisempi suhde kuin toisiin. Jokainen eläinkin on kuitenkin aina yksilö, johon eivät päde samat ”säännöt” kuin toiseen.
Helliä, hupaisia ja merkittäviä hetkiä sekä kohtaamisia tapahtuu eläinten kanssa usein: Ensimmäisenä mieleen tulevat Einari-possun toisinaan varsin teatraaliset heittäytymiset kylkimakuulle rapsuteltavaksi tai joskus ajatuksissani höpötetyt lauseet Hinkkiselle ja Vinkkikselle, joissa vahingossa viittaan itseeni äitinä, ja sitä seuraava hieman nolouden tunne. Toisinaan eläimen kanssa jakaa siis myös hetkiä, jotka ovat herkkiä ja joiden rauhaa ei soisi kenenkään häiritsevän. Tässä taannoin kävin hieman kummallisen ”sananvaihdon” erään sonnimme kanssa: katselimme toisiamme aidan takaa, kun sonni päästi jännän matalan kuiskauksen. Hetken mielijohteesta matkin sitä ja yritin äännellä samoin. Sonni vastasi takaisin ja tietenkin minä myös. Kun olimme hetken jatkaneet tätä matalaa hiljaista mölinää, niin tämä hieman arka sonni päätti rohkaistua ja nuolaista kättäni. Se riitti sille, ja sitten se poistui hieman takavasemmalle ehkä pohtimaan kohtaamistamme. Minä lähinnä mietin, että hienoa ja että ulkopuolinen olisi saattanut olla lähinnä huolissaan emännän lääkityksestä.
Yksi Green Careen liittyvä ajatus on luonnon ja eläinten hyväksyvä suhtautuminen. Eläimet eivät arvostele vaan riität sinänsä sellaisena, kun olet. Joissakin kirjastoissa on esimerkiksi lukukoiria, jotka kuuntelevat lukevaa lasta tarkasti korjaamatta tai arvostelematta. Näin lukemisen opettelu sujuu välillä rauhassa omaan tahtiin. Luonnossa puolestaan voi hengähtää ja ehkä yllättävästikin toisen ihmisen seura voi olla helpompaa kuin vaikkapa bussipysäkillä tai odotusaulassa. Hiljaisia hetkiä ei välttämättä tarvitse yrittää täyttää merkityksettömällä puheella tai paeta nettiin ja someen, vaan hiljainen toisten lähettyvillä olo tuntuu luonnolliselta.
Entä millaista sitten on eläinten keskinäinen vuorovaikutus? Eläinten laumahierarkia vaihtelee, mutta ainakin ylämaankarjalla se on todella vahvaa ja omasta näkökulmasta raadollistakin. Ihmisenä sitä haluaisi toisaalta toimia inhimillisesti ja puolustaa heikompaa, mutta kun karja selvittelee keskinäisiä välejään, voimakkaampi voittaa. Toki jollakin eläimellä voi olla ikään kuin henkinen iän suoma voimastatus, mutta silloin se on paikkansa taistellut jo kauan aiemmin. Mutta on eläimillä toki luottavat ja läheisetkin välit: Possut kyhnyttävät vierekkäin nauttien toistensa läheisyydestä, omat vasikat jätetään jollekin luotettavalle emolehmälle hoitoon, kun lähdetään toiseen päähän laidunta tai muuta laumaa varoitetaan uhkasta tai sen mahdollisuudesta.
Eläinten läsnäolo ja niiden kanssa puuhastelu on yksi paras osa työstämme maatilalla. Meillä on aika vähän eläimiä, mutta voisin kuvitella, että jos hoidettavia eläimiä olisi paljon enemmän, niin suhde ja kontaktit voisivat olla etäisempiä. Törmäsin lehteä lukiessani juttuun, jossa kerrottiin myös tulevaisuuden ruuantuotantoteknologiasta. Siinä ennustettiin maatiloja, joilla robotit, automaatio ja tekoäly jylläisivät niin, että ihmisen tehtäväksi jäisi valvoa jossain kaukana monitoreja. Ehkäpä tämä olisi supertehokasta, mutta sanoisin myös, että varsin karmeaa. Mieleeni muistuukin viime tai toissa kesänä lukemani dystopiateos, Ehtoolehdon tuho, jossa vanhustentalon henkilökunnan olivat syrjäyttäneet robotit ja tietokoneet. Jotain meni arvattavasti vikaan ja pahasti. Ihmistä ja hänen työtään ja inhimillisyyttään tarvittiin, mutta kaikkea ei voinut enää korjata.
Työnteon vuorovaikutuksen yksi ulottuvuus ovat työyhteisö ihmisineen. Tulemme kyllä sinänsä hyvin isännän kanssa juttuun ja ei sitä läheskään aina tarvitse turhaan rupatella, mutta täytyy myöntää, että kaipaan myös päätyöni kollegoita ja muita työkavereita sekä heidän kanssaan käymiämme keskusteluita! Päätyöni perustuu oikeastaan kokonaan vuorovaikutukselle eri ihmisten ja ihmisryhmien kanssa, joten se poikkeaa aika paljon tämänhetkisestä arjesta. Näin ”välivuoteni” alkupuolella olen toisinaan mietiskellyt, mistä pienyrittäjä hakee vertaistukea ja kevennystä työpäivään. Onhan viljelijöillä toki Agronet, MTK, mahdollinen yhteistyö muiden tilojen kanssa ja vaikkapa Maa- ja kotitalousnaisten asiantuntijajärjestö, mutta riittävätkö ne? Olin viime keväänä pankkimme järjestämällä tilanemäntien brunssilla, jossa söimme suolapalaa, saimme tietoa ja vaihdoimme ajatuksia. Tällaista toimintaa kaipaisin maaseudun kylille, mutta ei kerran vuodessa vaan kuukausittain tai ehkä jopa viikoittain. Tämän viikon piristävä poikkeus oli eskariryhmän tutustuminen tilaamme. Oli mukava esitellä maatilan arkea ja vastailla lasten kysymyksiin. Esimerkiksi muissa Pohjoismaissa maatilat ovat usein enemmän mukana ympäröivässä yhteiskunnassa eivätkä omassa rauhassaan. Tilojen arki on kyllä kiireistä, mutta ehkäpä koko systeemi voisi olla erilainen.
Ennen maatiloilla oli töissä muutakin porukkaa kuin viljelijäpariskunta. Siinä oli ainakin toisia lähellä, joiden kanssa jakaa työn ilot ja murheet. Ehkä nykyisten suurtilojen hyvä puoli voikin olla hyvä työyhteisö päivittäisine palavereineen, joissa näkemykset tulevat laajemmin käsitellyiksi, mutta tätä pitäisi kysyä suurtilallisilta. Isännän vanhemmat asuvat naapurissamme, ja melko usein tulee juotua yhdessä päiväkahvit ja samalla vaihdettua päivän kuulumiset, ja auttavathan he töissä tarpeen tullen ja muutenkin. Välillä myös lapsemme ovat mukana tilan puuhissa, jolloin työn lomassa tulee höpötelleeksi kaikenlaista − toivottavasti myös tulevaisuudessa, kun he voivat olla nykyistä vaikeammin lähestyttäviä teinejä.
RSS Feed