Jos kesä oli tällä seudulla sateinen, niin tämä syksy on tähän mennessä ollut ilmoiltaan päinvastoin oikein hyvä ja hieno. Auringonpaisteesta ja kuivista keleistä on kyllä tullut nautittua, ja mielelläänhän sitä silloin lähtee ulos päivän töihin tai muuten vain nauttimaan ulkoilmasta.

Vanhat työt kiinnostavat ja niitä olisi mukava oppia niin kauan, kuin niitä joku osaa opettaa. Ihan vain estetiikan kannalta kokeilin nostaa viimeisen rehunteon jälkeen muutamasta karhosta heinää seipäille kuivumaan. Se oli aika hankalaa, vaikka puolustukseni täytyy todeta, että tuollaisessa nuoressa heinässä ei ole kortta oikeastaan ollenkaan. Lopputulos oli kuitenkin muutaman päivän ihan hieno, vaikka isäntä nimesi takapihan heinäseipäineen Golgataksi ja seipäät tuppasivat kaatumaan ja heinät tippumaan. Täytynee yrittää ensi kesänä uudestaan.

Tein myös hiljattain rukkikauppoja, joten ehkäpä pääsemme tutustumaan kehräämisen saloihinkin vielä. Pidän vanhoissa esineissä usein ulkonäön lisäksi niiden taakse kätkeytyvästä historiasta. On mukava tuntea ikään kuin olevansa niiden kautta osa historian jatkumoa ja sukupolvien ketjua. Nytkin kyselin rukin alkuperästä ja käytöstä, mikä lisää esineen arvoa itselle. Vaikka vanhat tarvekalut ovat enemmänkin koristuksia, voisi niistä monia edelleen käyttää, mikä osaltaan kertoo entisajan materiaaleista ja osaamisesta. Toiset isovanhempani ovat vielä elossa, ja toivonkin saavani kuulla heiltä vielä paljon mielenkiintoisia ja arvokkaita tarinoita menneiltä ajoilta ja toisaalta hyödyllisiä neuvoja ja vinkkejä. Tämän digiajan yksi hyvä puoli tietysti on toisaalta se, että monia asioita on tallennettu havainnollisesti talteen. Itse asiassa myyjän mielestä rukki varmaan päätyi hyvään kotiin, koska hän lähetteli minulle linkkejä perään netissä olevista kehruuvideoista.       

Märän kesän ja sitä kautta kiinni jäämisen vuoksi isäntä ei viitsinyt ajella pientareita ja pellonreunuksia kesällä, vaikka nyt onkin myöhäistä rikkakasvien kannalta tehdä sitä hommaa. Mutta pierruksia, kuten mini-isäntä niitä nimitti, on sitten trimmattu viime aikoina. Sitä touhua varten käytiin yhtenä aamuna isännän kanssa keräämässä vanhalta laitumelta aitatolpat ja langat pois. Vanha isäntä kävi puimassa myös viimeisiä viljapeltoja ja kyntämishommia on ainakin emännän kuullen ajateltu ääneen. Välillä on sitten lisäilty akkuihin virtaa tai konepellin alle öljyä, mutta näistä ei emäntä oikeastaan osaa sen tarkemmin selostaa.
 
Meillä on viljalla niin vähän peltoja, että päätimme tänä vuonna ostaa toiselta viljelijältä olkipaaleja. Ja toisaalta, onhan meillä nyt possujakin, jotka myös tarvitsevat hyvät, lämpimät ja puhtaat nukkumis- ja lepopaikat. Hyvä, että toisella viljelijällä on ylimääräisenä sellaista, mitä itse tarvitsee. Heinäpaaleja pitää tietysti olla talvea varten myös riittävä määrä. Näyttäisi siltä, että niitä tuli ainakin omiin tarpeisiin riittävästi. Jonakin vuonna on ollut puolestaan niitä omalla tilalla vähän yli tarpeen, että on voinut sitten jelpata jotain toista vuorostaan.

Ilmojen lisäksi syksyinen luonto on tietysti aivan mahtava, vaikka Keski-Pohjanmaan ruska varmaan kalpeneekin Lapin väriloistolle. Muistan oikein ajatelleeni alkukesästä, että kaikki on liian vihreää. No nyt on sitten tullut kellertävää, rusehtavaa, punaista ja muita värejä täydentämään luonnon väripalettia. Nappasin hauskan kuvan meidän tilamme kalliomaalauksista, joita on taittu tehdä pikkukätösin aronian avulla. Sinänsä hauskasti ihan ”Golgatan” lähettyville on taiteiltu ainakin omiin silmiini enkeliä muistuttava teos.  

Taisin muistutella Suomen luontopäivästä (27.8.) täällä blogissa. Luonto järjestikin meille tuolloin varsinaisen yllätyksen, kun myrskytuuli kaatoi yhden pihakoivuistamme melkein talon päälle. Roskat oli pakko korjata melkein hetimiten, koska puu kaatui osittain kotimme johtavan tien ja postilaatikon päälle. Onni onnettomuudessa oli, ettei kukaan sattunut olemaan juuri silloin väärässä paikassa väärään aikaan, kuten olisi ollut hetkeä aiemmin.  

Nyt ne ovat alkaneet, nimittäin peltotyöt! Kuulemma jollain isännällä on jo kylvötkin tehty, mutta meillä on vasta ajettu kuivalantaa ja aurat kyntäneet ensimmäiset vaot. Samalla tuli siirrettyä perunamaan paikkaa, koska se vanhastaan sijaitsi nykyisen tilamyymälän parkkipaikalla. Viissiipiset aurat taisivat olla mitättömän pottupenkin möyhennykseen jokseenkin ylimitoitetut, mutta tulipahan ainakin hetkessä maa käännettyä. Siihen vielä luonnolliset lannoitteet, multaaminen lautasmuokkaimella ja vaot käsin kuokalla, niin johan on ennen ensi viikkoa siemenperunat maassa valmiina kasvamaan.  
 
Viime kesänä taisi perunanistutus olla noin kuukautta myöhemmin ja saalis rupinen ja laiha, kun vielä tuota sadetta ja viileääkin piisasi. Viime vuoden sato koostui isännän ja emännän välisten väärinkäsitysten vuoksi useammasta eri lajikkeesta, mutta tänä vuonna varmistin, että siemenet ovat emännän puolen suvun luottoperintöperunaa. Lajikkeesta ei ole tietoa (emännällä), mutta maku ja koostumus ovat olleet mainioita jo vuosikymmenten ajan! Tai sitten isoisäni perunapellon maa on rakenteeltaan perunoille vain niin ihanteellista.  

Koneethan menevät yleensä juuri silloin rikki, kun niitä tarvitsisi eniten. Mikäs laite sitä käyttämättömänä hajoilisikaan? Nyykkärimme ehti olla tässä viikon huollossa, mutta onneksi siinä olikin vain pieniä vikoja: tuuletuksen termostaatti rikki ja nostolaitteiden jokin osa puuttui kokonaan. Talvisin käytämme yleensä vain toista traktoriamme, Casea. Pihalla seisoo myös vanhan isännän Volvo, jota käytetään sitäkin toisinaan eri hommiin ja aika usein käärijän kanssa. Joustopiikkiäkeestä pitäisi kuulemma korjata vielä hydrauliikkasylinteri, mutta muuten ei pitäisi olla ainakaan etukäteen tiedossa muuta kummempaa. Tai no, painepesuri on vielä vaiheessa, mutta ei meillä säännöllisesti mattoja pestä ja traktoritkin vasta pitkien työputkien jälkeen.

Traktorit ovat kevään traktorimarssin ja mielenilmauksen myötä olleet näyttävästi esillä mediassa, ja kun katselin Elastisen uusinta musiikkivideota, niin minkäs muun kyydissä Kimmo ja Samu keikkuivatkaan kuin Fendtin. Parin vuoden takaa monet muistavat maaseutunuorten kesäkissan, joka pinkkeine väreineen ja kiiltävine vanteineen herätti ansaitusti huomiota missä liikkuikin. Ihan meidän kulmillemme tämä erikoisvaltra ei ikinä muistaakseni tullut, mutta bongasimme sattumalta sen kesäreissullamme.

Luulen, että vaikka lapsi olisi kuinka stadilainen, niin traktorin pärinä ja isot koneet kiehtovat. Meillä on hauska arvausleikki lyhyehköillä automatkoilla, että kuinka monta traktoria ehdimme nähdä ennen kotia. Tänään niitä näkyi seitsemän kilometrin matkalla 14, mutta kenenkään arvaukset eivät osuneet oikeaan. Valitsimme kyllä tietoisesti vanhan kylänraitin, jonka varrella on sekä traktoreita että kotikuntamme hienoimmat maisemat! Pihallamme puolestaan nököttää vanha lastentraktori, joka odottaa korjausta. Sen on mieheni edesmennyt kummisetä aikoinaan tehnyt omille pojilleen lähemmäs 40 vuotta sitten. Nykyinen isäntä on sillä ajellut pienenä, ja toivottavasti jälkipolvi pääsee ratin taakse ja liikkeelle tänä kesänä!

On se jännä, miten tietyt värit ovat niin oikeita tietyissä paikossa ja niin vääriä toisissa. Greige, beige, harmaa, latte, muta ja niiden eri sävyt ja yhdistelmät ovat olleet viime vuosina sisustuksessa suosittuja. Ja hiusväreissäkin on suomalaisten oma väri, maantieharmaa, ollut joissain piireissä kuuminta hottia. No nyt on se aika vuodesta ainakin täällä leveyksillä, kun luonto on yhtä valjua ja haljua harmaanruskeaa massaa, eikä omaan silmään näytä yhtään hyvälle. Kyllä on rumaa, kun katselee ulkona ympärilleen! No eihän tämä vaihe onneksi kestä kauaa vaan pian alkaa vihertää ja ensimmäiset kukat ja kasvit ilmestyä esiin.

Eläimissä nuo maanläheiset värit kylläkin miellyttävät omaa silmää. Periaatteessa meillä on neljän värisiä lehmiä: mustia, punaruskeita, kellanruskeita ja harmaanruskeita. Täytyy myöntää, että sen verran turhamainen olin, että suunnitteluvaiheessa vaaleat villasiat tuntuivat tuovan mukavaa kontrastia ylämaankarjaan. Ja tietysti meidän valkoiset kissat erottuvat taas muista. Lähes valkoistakin ylämaankarjaa on olemassa. Pitäisiköhän seuraavaksi siitossonniksi yrittää hankkia sellainen?  


Maanläheinen, vähän kulahtanut, ajan patinoima ja todella rouhea on tämä yhtenä päivänä pihaan ilmestynyt härveli. Onkohan se sama kapistus, jonka edellinen emäntä oli kuulemma muutamaan kertaan raahannut pihalle koristukseksi ja isäntä puolestaan takaisin tiluksien reunaan?  Tiedätkö mikä kone tämä on ja mitä sillä on tehty?