Kesä 2018 alkaa olla takanapäin. Jos viime kesänä oli liian märkää, niin täällä meilläkin olisi kesä- ja heinäkuussa saanut tällä kertaa sataa enemmän. Isäntä muistelikin valvoneensa viime kesänä kuunnellen, kuinka pisarat rummuttavat kattoa. Taas on tiiviisti seurattu sadetutkia ja vertailtu eri sääennusteita. Toisinaan ovat ennustukset käyneet toteen, mutta usein eivät. Jossain vaiheessa päädyimme viilentämään eläimiä sadettimen avulla.
 
Suuri osa nurmisadosta lepää paaleissa ja vilja siilossa ja säkeissä. Helteiden ja vähäisten sateiden seuraukset ovat näkyneet lähinnä heinäpelloilla, joiden sato jää valitettavasti melko huonoksi. Tietyt rikkaruohot, kuten lutukka ja jauhosavikka, ovat sitä vastoin säistä pitäneet. Onneksi viljasato on ollut hyvä. Eläimet eivät meillä viljaa saa, mutta tänä vuonna on aikomuksena ottaa omaa viljaa myyntiin. Kävimme jauhattamassa kokeiluerät paikallisessa myllyssä, ja lopputulokset vaikuttavat hyviltä. Heikkilän eli Laasasen myllyyn liittyy tällä emännällä nostalgisia muistoja, sillä sieltä kylältä olen itse kotoisin.

Eläinten elämä on kulkenut edellisten vuosien tapaan. Hiehot on laskettu metsälaitumelle ja emolaumaa siirrelty paikasta toiseen pihapiirin lähettyvillä. Laumaan saatiin vipinää, kun meille saapui uusi siitossonni kesän alussa. Aluksi se vaikutti hieman ujolta, mutta on ottanut kyllä johtajan paikkansa. Tämä sonni pitää rapsutuksista Petruksesta poiketen, mutta ei välttämättä muuten ole yhtä rauhallinen. Sillä on tapana tulla esittelemään itseään ylpeänä pikkusonnien eteen ja kaapia näyttävästi maata. Toivottavasti Lucky Luke on myös nimensä veroinen ja saamme paljon hyviä vasikoita seuraavalla poikimiskaudella!
 
Tilamyymälämme on ollut kiinni loppukesän, mutta sitä ennen osallistuimme Vetelin markkinoiden bussikierrokselle, jossa markkinaväkeä kuljetettiin muutamiin tutustumiskohteisiin keskustan lähellä. Uusi ja laajempi kierros toteutuu 15.9., jolloin bussilla pääsee tutustumaan useaan eri yritykseen Vetelissä. Päivä on samalla valtakunnallinen Osta tilalta -päivä, jolloin olet tervetullut tilallemme tutustumaan ja myymälänkin ovet ovat siitä lähtien taas auki.

Tänä kesänä olemme vihdoin saaneet tienvarteen kunnon tilakyltin. Sen puuttumisesta onkin kuullut aina välillä huomautuksia, mutta tosiaan asia on nyt korjattu. Itse asiassa pieni tienviitta on valtatien varrella ollut jo aiemmin, mutta eipä se ole tainnut juuri minnekään näkyä. Markkinamyyntiä varten on myös hankittu roller up -mainosteline.

Kesällä on ehditty myös hieman lomailla ja nauttia mahtavasta luonnosta. Täällä maalla ja tietysti koko Suomessakin on luonto ihan liki. Tänä kesänä on kuljettu uusilla lenkkipoluilla ja maastoissa tässä ihan lähelläkin ja välillä vierailtu vähän kauempana tutuilla reiteillä, muun muassa Kortjärvellä. Eläimiin on sanan varsinaisessa merkityksessä jopa melkein törmätty: Olimme menossa katsomaan Anunkiin tehtyä lintukosteikkoa, kun ensin huomasimme tiellä mäyrän. Hetken päästä taisimme yllättää ryskeestä päätellen hirven, joka säikähti meitä yhtä paljon kuin me sitä. Oikeastaan hävettää myöntää, että luikin jo osittain pakoon, ennen kuin huomasin ruskean hahmon liikkuvan meistä vauhdilla kauemmas. Suunniteltu kohtaaminen voisi olla vähemmän sykettä nostattava. Kesällä haaveilinkin yöretkestä vanhan isännän rakentamalle kyttäyskopille, joka nököttää riistapellon vieressä, mutta ehkäpä syksyllä sitten…
 
Kesältä pysyviä muistijälkiä on jättänyt myös Monologinäytelmä ”Kesäyön ikkuna” koettuna Korpelan tuvassa keskellä yötä sekä Saarijärven kivikautinen kylä ja järviseudun museo, eli Väinöntalo. Käykää ihmiset ihmeessä tutustumassa tekin!

Vihjailin joskus talvella uusista kuvioista, ja nyt alkaa olla enemmän kerrottavaa. Meillä on tarkoitus laajentaa maatilan elinkeinoja luonto- ja kulttuurimatkailuun. Sitä varten olemme perustaneet uuden yrityksen, jonka nimi on Leporetki. Ainakaan vielä yrityksellä ei ole omaa kotisivua, mutta facebookista löydät kyllä halutessasi Leporetken oman yrityssivun. Tällä hetkellä kunnostamme liiketiloja, eli 1800-luvulta peräisin olevaa päärakennusta ja pihapiiriä.

Blogi näyttää lähes lomailleen kesän, mutta ehkäpä kirjoituksia tipahtelee taas säännöllisemmin, kun muutenkin arki palailee koulujen alkamisen ja harrastuskuvioiden myötä takaisin tuttuun rytmiin. Vaikka ihka oikeaa kesää ei odotuksista huolimatta koskaan tullut, säännöllisemmän aikataulun ja rutiinien arki tuntuu hyvältä. Enpä tiedä, mutta jotenkin koko kesä oli yllättäen kaikissa merkityksissään vaisu ja harmaa.
 
Toisaalta kännykän muistiin tallentuneet kuvat herättävät mukavia muistoja, eli kyllähän pariin - kolmeen viime kuukauteen on mahtunut paljon mukavaa ja hyvää. Peruslinjaukseni mukaisesti lapsemme ja perheemme yksityisemmät asiat eivät tarkasti ja tunnistettavasti kuulu osaksi blogia, mutta emännän sekavalta ajatuksenjuoksulta ja pohdinnoilta ette voi välttyä. Joku voi kaipailla enemmän maatalouteen liittyvää sisältöä, mutta siihen eivät omat taitoni riitä enkä haluaisikaan koko ajan referoida isännän sanomisia ja tekemisiä.

Voimauttavan valokuvauksen opinnoissa luotiin loppukeväästä katsausta valokuvien merkityksiin nyt ja ennen.  Asioita katsottiin toisaalta perheen näkökulmasta ja toisaalta yhteiskunnan. Tästäkin olisi vaikka kuinka paljon mielenkiintoista asiaa käänneltäväksi ja väänneltäväksi, mutta yhtenä isona pointtina voisi olla tarve tavallisen elämän kuvaaminen ns. pönötyskuvien lisäksi. Kuvissa saa näkyä elämän koko kirjo eikä kaikissa kuvissa tarvitse vaikkapa hymyillä tai näyttää hyvältä.
 
Ennen kuin kamerat olivat yleisiä, kiertelivät kyläkuvaajat kuvaamassa ihmisten arkea mahdollisimman totuudenmukaisesti, erityisesti 1900-luvun alkupuolella. Sotien jälkeen kamerat yleistyivät ja toisaalta esimerkiksi lapsien studiokuvaus. Studiokuvat kavensivat ihmisten omaa päätäntävaltaa kuvien suhteen ja jo aiemmin kameraseurojen kilpailujen ja kriteerien myötä valtaa oli siirtynyt kameran toiselta puolelta kuvaajien käsiin.

Nykyaikaa leimaavat digi ja selfie-kulttuuri. Kuvia voidaan ottaa enemmän, koska ne eivät enää maksa, mutta toisaalta jotain filmikuvan salaperäisyydestä ja ainutkertaisuudesta häviää. Varsinkin nuoret ovat tottuneita olemaan kuvissa ja kuvaamaan itseään kännykkäkameroilla. Itsemäärittelyn suhteen ollaan periaatteessa siis paremmassa tilanteessa, mutta toisaalta osaa ihmisistä taitaa kuitenkin sitoa somekuvien kirjoittamattomat säännöt − pinnallisuudesta puhumattakaan.    
 
Kuva kertoo paljon, muttei todellakaan koko totuutta. Omien arkikuvieni perusteella meillä ei ole esimerkiksi mennyt yhtään työkonetta kesällä rikki eikä koko kesänä ole satanut tai tuullut. En myöskään ole taltioinut kuviin juurikaan runsasta rikkakasvustoa, vasikoiden vauhdikasta karkaamista, kasvun ihmeitä tai tavallisten töiden tekoa. Kaikenlaisten kuvien ottaminen on tärkeää, sillä niiden avulla rakennamme identiteettiämme ja teemme toisaalta oletuksia asioiden totuudellisuudesta. Miksi kuvat ovat niin tunteita herättäviä? Toisaalta ne voivat paljastaa unohdettuja asioita ja toisaalta nykyisin tiedetään, että aivoille on aika sama, onko käsillä oikea tilanne vai kuva. Tunteet ovat aitoja ja todellisia.       

Eläimiä olen kuvannut oikeastaan yllättävän vähän, sillä kännykällä kuvatessahan nuo etäisyydet täytyy pitää aika minimissä. Silloin taas ei välttämättä saa visuaalista silmääni miellyttäviä otoksia, koska karvakaverit tuppaavat tunkemaan liian lähelle, vaihtavat asentoa tai pakenevat. Olen esimerkiksi yrittänyt koko kesän ottaa hiehojen metsäaitauksesta kuvaa, jossa musta hieho makoilee ihanan näköisesti laakealla kivellä, mutta pahus soikoon, aina tilanne on ohi ennen ikuistusta! Ehkäpä se ei halua tulla kuvatuksi siten.
 
Näin lopuksi täytyy vielä jakaa muutama lukuvinkki kesältä niin ikään kuvan muodossa. Jos pidät tarinoista, runsaasta luontokuvauksesta, historiasta ja mytologiasta, niin ylemmän kuvan romaanit voisivat olla sopivia. Jos taas tieto, elämäntarinat ja luonnon tutkitut hyödyt ja terveysvaikutukset kiinnostavat, etsi käsiisi jälkimmäiset.

Ps. Palaillaan! Jo aiemmin kesällä blogialustan ja facebookin kesken ilmeni joitain teknisiä ongelmia, mutta toivottavasti ei enää.

Mikäpä olisi parempi aika kirjoitella kuulumisia kuin juhannusyö? Ei ollut yhtään suunnitelmissa postailla juuri nyt, mutta oikeastaan kädet nyt vain hakeutuivat näppäimistölle kuin itsestään tässä netissä surffaamisen ohella. Lapset tuhisevat sängyissään, isäntä katsoo jotain huonoa komediaa ja ulkoa kantautuu raakkuvan variksen ääni.
 
Tässä juhannuksessa parasta on ollut pysähtyminen. Jotenkin sitä aina unohtaa, kuinka kiireinen maatilan kevät ja alkukesä ovat, mutta niin se vain on. Tänä vuonna on vielä enemmän ollut peltojen laittamista uusiksi edelliseen vuoteen verrattuna. (Sallittakoon nyt näin amatöörimäinen lausahdus.) Ja myöhäisen kevään vuoksi kesäkuu on ollut ihan ylibuukattu.  Vakiovastaukseksi on tainnut muodostua ystäville ja muille tutuille, että palataan asiaan heinäkuussa.

Mitähän mainitsemisen arvoista tässä kuukauden aikana olisikaan sitten tapahtunut peltotöiden lisäksi? Loput emolehmät ovat poikineet, lauma siirretty kevätlaitumelle, Hinkkis porsinut ensimmäisen pahnueensa, järkkäristä yritetty vieroittautua, kestitetty varttuneempaa vierasväkeä, maatilan mahdollisuuksia pohdittu yrittäjäkurssilla, pihatöitä paiskittu ja ja… hukattu itsensä jonnekin arjen hulinaan.
 
Joku voi saada itsestään paremmat tehot irti paineen alla, mutta täytyy rehellisesti todeta, että tämä emäntä ei valitettavasti ole sellainen. Jotenkin onnistun imemään itseeni myös isännän kiireen ja ahdistuksen tekemättömistä töistä, joten on tuntunut tarpeelliselta tehdä koko ajan jotain itsekin. Toisinaan lopputulos on kuitenkin se, että häsään montaa asiaa samaan aikaan tai käytän tajuttoman paljon aikaa johonkin yksinkertaiseen askareeseen. Yhtenä päivänä havahduin siihen, että lajittelin pyykkejä korista toiseen. Joku oli siis vaihtanut tummien ja sekaväristen pyykkikorien paikkaa keskenään, ja minä kun harmistelin, että mikä tässä lajittelussa nyt on muille niin vaikeaa.

Tosiaan, Leponiemen tilalle on syntynyt ensimmäinen oma porsaspahnue. Synnytys sattui tietysti sitten sellaiseen ajankohtaan, kun meillä oli isännän kanssa pakollinen meno muualle. Sitten saimme terveisiä kuvan kanssa kotoa, että tällaisia on ilmestynyt. Emakkoa oli käyty katsomassa montaa kertaa aikaisempien päivien aikana, mutta porsiminen tapahtui ilmeisesti ongelmitta yön aikana tai varhaisena aamuhetkenä. Kahdeksan ihanaa mustakärsää on nähnyt päivänvalon ja kasvaa nyt Hinkkiksen huomassa hyvää vauhtia.  Porsaista seitsemän oli karjuja, jotka on nyt jo kastroitu kipulääkkeiden, rauhoittavien ja eläinlääkärin käsien avulla. Yhdellä söpöistä pikkuröhnöttäjistä on siisti töpöhäntä. Sellainen se on ollut niin varhaisista ajoista, kuin me olemme pystyneet huomaamaan, joten arvoitukseksi jää, onko se vioittunut jo kohdussa.
 
Alkukesän luontokukoistus ei ole tyystin mennyt ohi vaan kuviin on taltioitu muun muassa suopursuja ja maljakoihin poimittu tupasvillaa ja muita koristuksia. Luonnon voimaannuttavat ja elvyttävät hetket eivät kylläkään ole olleet kovin tietoisia, mutta täytyy antautua ja viipyillä enemmän tästä eteenpäin. Kesäähän pitäisi kuitenkin olla edessä vielä parisen kuukautta!

Blogia seuranneet muistanevat, että olen ollut tänä vuonna opintovapaalla opettajan töistäni. En siis normaalisti ole arkipäivisin tilalla vaan kaitsemassa ”muuta karjaa”. Tämän lukuvuoden olen kuitenkin keskittynyt Green Care -opintoihin ja tilalla työskentelemiseen. Vähän ehkä karkasi traktori kourista ja päädyin opiskelemaan muutakin, varsinkin kevätpuoleen. Ilmeisesti tarkoituksellisen rauhallinen syksypuoli antoi energiaa kevääseen. Vielä ovat kesken Voimauttavan valokuvauksen ammatilliset perusteet ja yrittäjän ammattitutkinto. Green Care -koulutuksen ohjaaja- ja kouluttajaosaaminen jatkuu syksyllä, ja mahdollisesti olemme mukana kahdessa pohjoismaisessa Green Care -hankkeessa, joiden sisällöstä ei kuitenkaan ole vielä selvyyttä. Aika näyttää, jäävätkö opinnot rikastuttamaan vain omaa arkeamme vai pystymmekö levittämään luonnon tavoitteellisia hyvinvointivaikutuksia myös laajemmin. 
 
Tällä hetkellä tilamme ja sen pellot kaipaavat sadetta. Kylvöjen onnistuminen on aina jännittävää puuhaa, joka selviää vasta myöhemmin. Sateen lisäksi tarvittaisiin tietysti myös lämpöä − ja nurmille ehkä lisää puhdistusniittoa. Rehunteko on tilallamme pääsääntöisesti vain kerran kesässä, ja vielä se ei ole ajankohtaista. Emännän ymmärryksen mukaan juuri nyt olisi sopiva sauma hieman hengähtää tai saattaa eteenpäin muita projekteja.

Hyvää kesänjatkoa!