Mikäpä olisi parempi aika kirjoitella kuulumisia kuin juhannusyö? Ei ollut yhtään suunnitelmissa postailla juuri nyt, mutta oikeastaan kädet nyt vain hakeutuivat näppäimistölle kuin itsestään tässä netissä surffaamisen ohella. Lapset tuhisevat sängyissään, isäntä katsoo jotain huonoa komediaa ja ulkoa kantautuu raakkuvan variksen ääni.
 
Tässä juhannuksessa parasta on ollut pysähtyminen. Jotenkin sitä aina unohtaa, kuinka kiireinen maatilan kevät ja alkukesä ovat, mutta niin se vain on. Tänä vuonna on vielä enemmän ollut peltojen laittamista uusiksi edelliseen vuoteen verrattuna. (Sallittakoon nyt näin amatöörimäinen lausahdus.) Ja myöhäisen kevään vuoksi kesäkuu on ollut ihan ylibuukattu.  Vakiovastaukseksi on tainnut muodostua ystäville ja muille tutuille, että palataan asiaan heinäkuussa.

Mitähän mainitsemisen arvoista tässä kuukauden aikana olisikaan sitten tapahtunut peltotöiden lisäksi? Loput emolehmät ovat poikineet, lauma siirretty kevätlaitumelle, Hinkkis porsinut ensimmäisen pahnueensa, järkkäristä yritetty vieroittautua, kestitetty varttuneempaa vierasväkeä, maatilan mahdollisuuksia pohdittu yrittäjäkurssilla, pihatöitä paiskittu ja ja… hukattu itsensä jonnekin arjen hulinaan.
 
Joku voi saada itsestään paremmat tehot irti paineen alla, mutta täytyy rehellisesti todeta, että tämä emäntä ei valitettavasti ole sellainen. Jotenkin onnistun imemään itseeni myös isännän kiireen ja ahdistuksen tekemättömistä töistä, joten on tuntunut tarpeelliselta tehdä koko ajan jotain itsekin. Toisinaan lopputulos on kuitenkin se, että häsään montaa asiaa samaan aikaan tai käytän tajuttoman paljon aikaa johonkin yksinkertaiseen askareeseen. Yhtenä päivänä havahduin siihen, että lajittelin pyykkejä korista toiseen. Joku oli siis vaihtanut tummien ja sekaväristen pyykkikorien paikkaa keskenään, ja minä kun harmistelin, että mikä tässä lajittelussa nyt on muille niin vaikeaa.

Tosiaan, Leponiemen tilalle on syntynyt ensimmäinen oma porsaspahnue. Synnytys sattui tietysti sitten sellaiseen ajankohtaan, kun meillä oli isännän kanssa pakollinen meno muualle. Sitten saimme terveisiä kuvan kanssa kotoa, että tällaisia on ilmestynyt. Emakkoa oli käyty katsomassa montaa kertaa aikaisempien päivien aikana, mutta porsiminen tapahtui ilmeisesti ongelmitta yön aikana tai varhaisena aamuhetkenä. Kahdeksan ihanaa mustakärsää on nähnyt päivänvalon ja kasvaa nyt Hinkkiksen huomassa hyvää vauhtia.  Porsaista seitsemän oli karjuja, jotka on nyt jo kastroitu kipulääkkeiden, rauhoittavien ja eläinlääkärin käsien avulla. Yhdellä söpöistä pikkuröhnöttäjistä on siisti töpöhäntä. Sellainen se on ollut niin varhaisista ajoista, kuin me olemme pystyneet huomaamaan, joten arvoitukseksi jää, onko se vioittunut jo kohdussa.
 
Alkukesän luontokukoistus ei ole tyystin mennyt ohi vaan kuviin on taltioitu muun muassa suopursuja ja maljakoihin poimittu tupasvillaa ja muita koristuksia. Luonnon voimaannuttavat ja elvyttävät hetket eivät kylläkään ole olleet kovin tietoisia, mutta täytyy antautua ja viipyillä enemmän tästä eteenpäin. Kesäähän pitäisi kuitenkin olla edessä vielä parisen kuukautta!

Blogia seuranneet muistanevat, että olen ollut tänä vuonna opintovapaalla opettajan töistäni. En siis normaalisti ole arkipäivisin tilalla vaan kaitsemassa ”muuta karjaa”. Tämän lukuvuoden olen kuitenkin keskittynyt Green Care -opintoihin ja tilalla työskentelemiseen. Vähän ehkä karkasi traktori kourista ja päädyin opiskelemaan muutakin, varsinkin kevätpuoleen. Ilmeisesti tarkoituksellisen rauhallinen syksypuoli antoi energiaa kevääseen. Vielä ovat kesken Voimauttavan valokuvauksen ammatilliset perusteet ja yrittäjän ammattitutkinto. Green Care -koulutuksen ohjaaja- ja kouluttajaosaaminen jatkuu syksyllä, ja mahdollisesti olemme mukana kahdessa pohjoismaisessa Green Care -hankkeessa, joiden sisällöstä ei kuitenkaan ole vielä selvyyttä. Aika näyttää, jäävätkö opinnot rikastuttamaan vain omaa arkeamme vai pystymmekö levittämään luonnon tavoitteellisia hyvinvointivaikutuksia myös laajemmin. 
 
Tällä hetkellä tilamme ja sen pellot kaipaavat sadetta. Kylvöjen onnistuminen on aina jännittävää puuhaa, joka selviää vasta myöhemmin. Sateen lisäksi tarvittaisiin tietysti myös lämpöä − ja nurmille ehkä lisää puhdistusniittoa. Rehunteko on tilallamme pääsääntöisesti vain kerran kesässä, ja vielä se ei ole ajankohtaista. Emännän ymmärryksen mukaan juuri nyt olisi sopiva sauma hieman hengähtää tai saattaa eteenpäin muita projekteja.

Hyvää kesänjatkoa!

No niin, kaikki possumme ovat jonkin aikaa majailleet nyt saman katon alla ja yhteisessä tarhassa. Aluksi olikin kyllä melkoinen häslinki ja vahvat aromit ilmassa, mutta nyt on jo rauhallisempaa. Tyttömme Hinkkis ja Vinkkis ovat käsittääksemme olleet yhdessä syntymästään saakka, joten ne tuntevat toisensa ja tapansa melkoisen hyvin. Einari on samalta kasvattajalta, mutta eri sukua. Meillä karju on tähän asti ollut yksistään, jos ei kissavierailuja ja näköpiirissä olleita muita eläimiä lasketa.
 
Einari on majaillut pääasiassa puuvaraston yhteydessä olevassa aitauksessa ja Hinkkis ja Vinkkis vähän siellä sun täällä eri aitauksissa. Kesällä tyttöpossut olivat metsässä sijaitsevalla tarhalla, jolla aiemmin kasvatettiin villisikoja. Emme halunneet jättää niitä syksyksi ja talveksi sinne, koska jotenkin ne olisivat olleet siellä ehkäpä liian kaukana ja petojen houkutuksena. Sitten tytöt olivat aika kauan navetan toisessa päädyssä olevalla rinnelaitumella. Siellä ongelmana kuitenkin on talvella rinteen lisäksi nouseva lumi (eli ikään kuin laskevat aidat) ja olematon sähkö. Vaikka tilamme sijaitseekin omassa rauhassaan tien päässä metsän reunassa, on vilkas valtatie kuitenkin lähellä. Muistissa on vieläkin yö, jolloin heräsimme poliisin ilmoitukseen, että villisikamme juoksentelevat valtatiellä. Joten emme halua ottaa tarpeettomia riskejä kenenkään turvallisuuden suhteen.

Vanhan navetan toiseen päätyyn olemme rakentaneet kaksi vierekkäistä karsinaa, joita on tulevaisuudessa tarkoitus käyttää porsimisen yhteydessä. Nyt kevään sikakolmikkomme asustelee siis karsinoiden ja niiden yhteydessä olevan ulkotarhan suojissa.  Kesällä sitten viimeistään taas siirretään ne avarampiin aitauksiin.

Parin viikon päästä selvinnee, onko meille tulossa pikkupossuja heti kesän alkuun vai vasta myöhemmin. Täytyy sanoa, että hyvät mahdollisuudet ainakin on. Karju oli kiimojen aikaan niin kiinnostunut Hinkkiksestä ja Vinkkiksestä, ettei malttanut syödäkään vaan suorastaan ahdisteli neitejä koko ajan.  Eipä aikaakaan, kun nekin osoittivat suopeuttaan ja sitten olikin niin mukavaa että. Maatilalla ja eläinten kanssa ei kyllä tarvitse puhua jälkikasvulle kukista ja mehiläisistä, vaan tahtomattaankin ja toisaalta niin luonnollisesti pääsee seuraamaan luomakunnan lemmenleikkejä.
 
Näin hoitajan ja kasvattajan näkökulmasta riehakkaat ryntäilyt eivät ole aina niin mukavia. Jos possumme olivatkin aikaisemmin aika siivoja, niin todellakin nyt ne sotkivat aluksi kaikki paikat varsinaiseksi sikolätiksi. Jos sialla on tilaa, niin nehän kyllä yleensä erottelevat aika tarkasti syömä-, nukkumis- ja ulostuspaikat erilleen. Laitumella meillä siat sontivat keskelle tai takareunaan ja sisällä nurkkiin. Muuten sontapaikan sijaintiin on voinut vaikuttaa, kun on laittanut tiettyyn kohtaan valmiiksi pari (sian) pökälettä valmiiksi.

Hinkkis ja Vinkkis pitävät kopissa ja suojassa nukkumisesta. Einari on enemmän kuumakalle, sillä se pötköttää usein taivasalla tai jopa jäävesilammikossa. Kaiken kaikkiaan ne ovat kyllä höpöjä ja söpöjä!

​Tilalla on pyörähtänyt taas aktiivisempi kevätkausi käyntiin ensimmäisten vasikoiden myötä. Oikeastaan vasikoimiseen on nyt liian aikainen vaihe, koska periaatteessa voisi olla kovinkin kylmiä ilmoja. Mietinnässä onkin, miten lykkäämme ensi vuoden poikimisia. Tai no, sonni täytyisi erottaa joksikin aikaa emolaumasta, mutta se taas edellyttää järjestelyjä.
 
Laitumella olevat kolme mustaa pikkuvasikkaa ovat löytäneet toisensa ja kohta varmaankin aletaan nähdä vauhdikkaita leikkejä. Vielä vauhtia vähentävät iän lisäksi laitumen paikka paikoin jäiset kohdat. Vasikat liikkuvat aina aluksi tiiviisti emonsa vierellä, mutta uskaltautuvat päivä päivältä kauemmaksi, ja toisaalta emojenkaan suojelunhalu ei ole niin voimakas kuin pienokaisten ensimmäisinä elinpäivinä. 

Liukkauden lisäksi suoranaista vaaraa ovat aiheuttaneet voimakkaat tuulenpuuskat. Armottomat puhurit ovat särkeneet hiehojen ja karjun pressukatokset ja puita on kaatunut niin talvilaitumelle kuin vanhojen villisikatarhojenkin päälle. Tarhaan kaatuneet puut eivät haittaa, koska ne eivät ole nyt talvella käytössä, mutta lehmien viereen kaatuneet puut olisivat voineet saada osuessaan pahaa jälkeä aikaan.

Vasikoiden tarkkailujen lisäksi oman mausteensa eläinarkeen lisäävät kiimat. Hinkkis-possu kaipailee selvästi karjuseuraa. Se muun muassa murisee, käyttäytyy levottomasti, toisinaan jopa aggressiivisesti eikä edes keskity ruokaan samoin kuin ennen. Tätä pitäisi kestää vain muutaman päivän kerrallaan, mutta tietysti toistua sitten kuukausittain. Samanlaisia merkkejä on ollut aiemminkin nähtävillä, mutta ei yhtä vahvasti. No, aivan pianhan tyttöpossut saavuttavat vuoden rajapyykin, jonka jälkeen Einari-karjun seura onkin ajankohtaista. Hormonien hyrräystä on ehkä havaittavissa myös hiehoilla, sillä tänä aamuna yksi niistä löytyi karkuteiltä. Se oli, uskomatonta kyllä, hypännyt yli korkeasta panssariaidasta ja haisteli innoissaan aidan takaa emolehmiä ja Petrus-sonnia.

Kissojenkin seuraelämä luultavasti aktivoituu tässä kuukauden-parin sisällä, mutta nyt ne seurailevat meitä tiiviisti päivän askareissa. Kollimme on viimeinkin kooltaan mennyt ohi Mummo-kissasta, mutta jotenkin höpsähtäneen lapsekas se on vieläkin. Joskus kattiseurasta tuntuu olevan myös harmia. Talvilaidun pitää tarkistaa mahdollisten uusien vasikoiden vuoksi muutamaankin kertaan päivässä, ja lahkeissa naukuvat kisut vetävät väärällä tavalla puoleensa lehmien huomion. Kameran eteen ne tuntuvat myös tupsahtavan mielellään, mutta ei välttämättä niin, että niistä saisi hienoja poseerauskuvia. 

​Eläinten aktivoitumisen lisäksi muutama päivä sitten ilmassa väreili lupauksia joskus koittavasta keväästä. Auringon ihanat kultaiset säteet herättelivät huomaamaan, että syksyn, lumen ja kylmän myötä oli taas kerran vaipunut jonkinlaiseen talvihorrokseen itsekin. Onneksi tuon turruttavan kooman huomaa vasta, kun harmautta ei enää toivottavasti ole kovin kauaa.