Tämä hauska Jussin kuva tuntui sopivan marraskuuhun oikein hyvin. Tilamme eläimet ovat alkaneet tottua kameran kanssa hipsivään emäntään, joten niitä on päässyt kuvaamaan aika läheltä. Tai sitten uskallan itse lähestyä niitä nykyään paremmin.  Navettamme takana olevalla pellolla on lähes päivittäin vieraillut kauriita, mutta villieläinten kuvaamista varten tarvitsisi kyllä paljon tehokkaammat välineet.

Hyvä kalustokaan ei toisaalta takaa vielä mitään, sillä usein sattumukset ja tilanteet tapahtuvat kuitenkin arkiaskareiden lomassa, eikä niitä ehdi tai pysty kuvaamaan. Tai itse asiassa parhaimmat jutut taitavat sattua ilman ihmisten läsnäoloa. Anoppi oli esimerkiksi yhtenä päivänä nähnyt ikkunastaan, kuinka Hinkkis ja Vinkkis kirmasivat ja suorastaan ilakoivat lumessa ympäri aitausta. Olikohan helmikuussa syntyneiden possujen muistiin jäänyt mitään viime talven ja kevään lumesta?

Possujen yksityiskohtia.

Tässä vaiheessa possupalatsiksi ristityn navetanosan valmistelutkin ovat edenneet. Vanhan lietekuilun päälle on tehty valut, ja kunhan se on kuivunut, päästään laittamaan väliseiniä ja muita sisäjuttuja. Tyttöpossuja ei toki ole tarkoitus pitää siellä kuin välillä. Nyt ei onneksi ole vielä ollut älyttömiä pakkasia, joten Hinkkis ja Vinkkis ovat olleet ulkona omassa aitauksessaan koppi tungettuna täyteen heiniä ja olkia. Einari asustaa tässä vaiheessa yksin toisella puolella pihapiiriä.  Vaikka sika on laumaeläin, luonnossakin karjut liittyvät emakoiden pariin vain kiima-aikoina. Yritämme käydä tervehtimässä ja rapsuttelemassa Einaria kuitenkin muulloinkin kuin vain ruokinnan yhteydessä.         
 
Hiehojen katos talviaitauksineen on saatu valmiiksi. Kaivinkoneella on laitettu vanhat sähkötolpat tukevasti maahan ja sitten panssariverkko ja pressukatos paikoilleen. Tätäkin hommaa on tehty taas kahden tai välillä kolmen sukupolven voimin, vaikka mahatauti kaatoikin pääasiassa naisväen välillä petiin. Ei sitä silloin oikein auta muu kuin sairastaa ja pyykätä.

Ennen viikonloppua talvilaitumella oli enää kaksi vasikkaa, mutta pari päivää sitten syntyi vielä yllättäen yksi lisää. Vanhoista emolehmistä ei oikein osaa sanoa mahan perusteella, ovatko ne tiineenä vai eivät. Tältä lehmältä kuoli tämän vuoden aikaisempi vasikka, ja oikeastaan olikin vähän surullista seurata, kun se etsi kuollutta vasikkaansa ympäri laidunta ja karkasi myös lähimetsään huhuilemaan.  
 
Uudelle vasikalle laitoimme isännän kanssa korvamerkit heti, kun huomasimme sen. Täältä voi lukea aikaisempaa kirjoitusta korvamerkkien laitosta. Itse operaatio sujui hyvin, mutta oma tarkkaavaisuuteni taisi herpaantua lopuksi liikaa, koska takaisin laitumelta pujotellessani saatoin hieman peruuttaa traktorilla puuhun ja kiveen. Isäntä on käynyt tarkistelemassa uusimman tulokkaan selviytymistä aika usein, ja onneksi se hyppelee jo tyytyväisenä emonsa perässä laitumella sinne tänne. Joskus nimittäin kokenutkin emo voi olla liian kauan pois pienensä luota, vaikka se harvinaista onkin.

Emolaumasta siirretyille vasikoille on tehty sukupuolitarkastuksia. Sukupuoli toki katsotaan jo korvamerkkien laittamisen yhteydessä, mutta se ei aina ole kiireisessä tilanteessa ihan yksinkertaista. Tietysti sukupuolen saisi selville, jos sattuisi näkemään, valuuko pissa mahan alta vai taaempaa.  Nyt epäiltiin kahta alun perin lehmävasikaksi ilmoitettua eläintä sonneiksi. Isäntä lähisilmäili taskulampun kanssa vasikoita samalla, kun minä yritin kiinnittää niiden huomiota ja tarjota ruokaa. Epäilyt osoittautuivat oikeaksi ja sukupuolen lisäksi tietojärjestelmiin täytyi korjata nimetkin. Erehtyminen näin päin ei oikeastaan ole vakavaa ainakaan tässä iässä, mutta myöhemmin se saattaa johtaa tukileikkauksiin eläinpalkkioiden osalta.
 
Vaikka periaatteessa onkin eletty kalenterivuoden pimeimpiä ja inhottavimpia aikoja, ovat säät tuntuneet olevan välillä poikkeuksellisen kauniita. Upeita auringonnousuja on saanut ihailla tilan aamupuuhien kanssa samoihin aikoihin. Ja tietysti arjen hetkellisesti katkaissut kohokohta oli maaseutuyrityspalkinnon saaminen. Työt jatkuvat juhlahetken jälkeen niin kuin ennenkin, mutta kyllä kehut ja arvostus tuovat lisäpotkua tekemiseen ja yrittämiseen.   

Possuillamme on ollut onnenpäivät, kun emännän isoisä on tasaiseen tahtiin tuonut niille omppuja syötäviksi. Aikoinaan, kun meillä oli villisikoja, ne jopa kyllästyivät omenoihin, kun yhtenä satoisana syksynä moni toi kärsäkkäille ylimääräisiä omenoitaan. Hinkkikselle ja Vinkkikselle ei todellakaan ole vielä tullut raja vastaan, ja kisailu ilmassa lentelevistä keltapunaisista herkkupaloista käy kuumana. Poikamme oli todistanut hauskaa tapahtumasarjaa tässä taannoin: hän oli heittänyt tavanomaiseen tapaansa varsinaisen omenasateen possuille ja huomannut Vinkkiksen piilottelevan omenoita maahan kaivettuun koloon. Se kävi aina hakemassa kuoppaansa lisää täytettä uuden omppukuuron jälkeen, mutta ei ollut huomannut, että samalla Hinkkis nappasi samaisesta kuopasta hedelmiä itselleen, kun ne olivat kai siinä niin sopivasti tarjolla. Juoni paljastui kyllä melko nopeaan, ja Vinkkis kuulemma siirtyikin herkuttelemaan sitten lepokopin suojiin. Poikamme on myös huomannut Einarin hauskan omenarituaalin.  Se nimittäin tallaa omenan päälle sorkallaan ja poimii sitten rauhalliseen tahtiin sopiviksi suupaloiksi hajonneen herkun suuhunsa.
 
Mummo-kissa on päässyt taas hiirten makuun, tai ainakin se on esitellyt saaliitaan ylpeänä emännälle ja näkyvämmin napostellut pieniä siimahäntiä suihinsa pihalla. Possujen ja kissojen kautta ovat kyllä ruokiin liittyvät huonot käytöstavat tulleet konkreettisesti ilmi. Possut mässyttävät ja maiskuttavat äänekkäästi ja hiiret lentelevät kuolleina tai puolielossa pitkin nurmikoita ja kivetyksiä ennen kuin niillä on leikitty tarpeeksi, jotta ne voi syödä. Lienee luonnollista ja sopivaa käytöstä eläimille, mutta voi niin kauhean paheksuttavaa ihmisille! Eläimet ovat toisaalta ilahduttavan hyvillään ruuastaan. Muistuupa mieleeni myös eräs hauska kiitoksen osoitus: olin pistänyt terassin ruokakuppiin ison annoksen silakoita. Illan mittaan kalat olivat häipyneet, mutta ikään kuin vastavuoroisesti niiden lähelle ovimaton päälle oli ilmestynyt kuollut harmaa hiiri.  

Isännän kanssa on tässä syksyn alkuun maisteltu sekä lihasta että kasviksista tehtyjä herkkuja. Päätin kokeilla tehdä borssikeittoa omista juureksista pitkän kaavan kautta, ja lopputulos oli varsin onnistunut. Ihan kasvisversiota ei tullut tällä kertaa valmistettua, sillä silppusin pekonia antamaan lisää makua, mutta mitenkään välttämätön se ei olisi ollut. Sitten päätin kokeilla myös tuoreherne-kukkakaalikeittoa, mutta sen resepti tarvitsisi vielä munklausta, vaikka keitto maistuikin isännälle ja jälkikasvulle. Kaupan vihanneshyllystä käteen tarttui myös mustakaalipussukka, ja hetken googlailtuani päätin kokeilla tehdä siitä melko perussalaatin öljypohjalla kasvispihvien kylkeen. Mustakaalen maku on raakana ehkä miellyttävämpi kuin samantapaisen lehtikaalen.
 
Julkisuudessa on ollut esillä liika lihansyöminen, ja täytyy todeta, että itse asiassa liputamme myös kasvisruuan puolesta. Näkisimmekin että laatu korvaa määrän, eli kun syö lihaa, niin sen kannattaa sitten olla mahdollisimman hyvää.  Laadukkaan lihan tuottaminen ja myyminen tuntuvat itsestä hyvältä. Ylämaankarjan liha on toki kalliimpaa kuin se niin sanottu tavallinen kaupasta ostettu liha, mutta siihen on olemassa syynsä: liha on terveellisempää ja maukkaampaa, ja toisaalta eläin kasvaa lypsylehmiin tai muihin tavanomaisiin pihvirotuihin verrattuna puolet hitaammin, mikä osaltaan vaikuttaa edellisiin plussapuoliin. Isäntä päätti tehdä vähärasvaisesta naudanlihastamme kebabia, joka onnistui älyttömän hyvin. Eipä tarvitse enää lähteä sellaista grillille syömään tai ostaa kaupasta, kun parempaa saa tehtyä itse. Jos tässä oikein innostutaan ja kiinnostusta löytyy, niin voisimme näitä pötkyjä joskus tarjota myyntiin myös paikallisessa reko-piirissä.

Jos nyt ei välttämättä halua syödä lihaa tai kaipaa vaihtelua, niin markkinoillehan on tullut uusia lihankorvikkeita, kuten kaura- ja palkokasvipohjainen nyhtökaura, härkäpapua sisältävä härkis tai maidosta jalostettu mifu. Näistä käsittääkseni Valion mifu ja Verso Foodin härkis ovat pääraaka-aineiltaan suomalaisia. Nyhtökaura saapui kuluttajien tietoisuuteen mullistavana suomalaisena uutuutena ja toivottavasti yhtä mullistava kohu oli hetken päästä se, että nämä valmistajan hehkuttaman pohjolan superfoodin kaura ja härkäpapu eivät olleetkaan suomalaisia. Siinä mielessä tuotteen ekologisuuden peruspohja kyllä pettää, kun hiilijalanjälki ei olekaan niin pieni kuljetuskustannusten vuoksi. Ulkomaalaista raaka-ainetta selitettiin kotimaisen vastaavan puutteella, ja toivottavasti sellaista sitten tulevaisuudessa saadaan ja käytetään.

Tuottajana ihmetyttää sellaisten ruokatarvikkeiden tuonti Suomeen, joita täällä on omastakin takaa. Esimerkiksi MT:ssä 14.9. esillä olleessa uutisessa TTIP-sopimuksesta USA:n lihanvientijärjestön edustaja piti Suomen etuna, että tänne tuodaan Yhdysvalloista monikertaisesti hyvää naudan pihvilihaa. Ymmärrän kyllä, että tänne kannattaa tuoda vaikkapa banaaneja tai kaakaota, mutta mitä järkeä on saastuttaa luontoa rahtaamalla tänne tuotteita, joita jo valmistetaan itse? Tai toisekseen samasta Maaseudun Tulevaisuuden uutisesta ilmenee, että Yhdysvalloissa ilman hormoneja tuotettavaa lihaa on häviävän pieni määrä…

Maatalous tuntuu ylipäätään olevan joillekin ongelmavyyhti, johon vaikuttavat yritysmaailman taloudelliset ja toisaalta inhimillisyyden ja luonnon näkökulmat. Paitsi että maanviljelijä pohtii asioita omassa päässään, niin muilla tahoilla on myös eettinen tai lainsäädännöllinen tarve ottaa kantaa ja vaikuttaa niin, ettei vain voi eristäytyä kuplaansa elelemään omaan rauhaansa, vaikka joku ehkä haluaisikin. Julkisissa kannanotoissa ja miksei tietysti ihan yksittäistenkin ihmisten ajatuksissa häiritsevät toisinaan tiedon puute ja jonkinlainen putkinäköisyys, kun esimerkiksi Suomen oloja verrataan globaalin maailman meininkiin ja käytänteihin. Tietoa, kokemusta ja näkemystä kannattaisi hankkia monipuolisesti − miksei tietysti ihan tuottajan itsekin. On etulyöntiasema esimerkiksi nähdä ruokansa kasvavan ja mihin se sitten päätyy ennen kauppaa tai omia kaappeja. Alla oleva kuva on näpsäisty muutama vuosi sitten vierailukäynnillä läheisellä pienteurastamolla, johon karjamme suuntaa, toivottavasti hyvän elämän päätteeksi.

Huomaan viittaavani sikoihimme paljon mieluummin possu-sanalla. Possuun liittyy positiivisia mielikuvia: ehkäpä vähän söpöä, höpsöä, huoletonta ja veitikkamaisuutta. Sika puolestaan on tunnetasolla jotenkin kaukaisempi ja neutraalimpi nimitys. Sika tietysti voi olla myös ihmisen haukkumanimi, ja jos syö sikamaisesti, niin se on sopimatonta ja barbaarista. Kysyin myös pojaltamme sika- ja possusanan mielikuvaeroista, ja possu vei voiton, vaikkei hän osannutkaan kertoa syytä.
 
Tyttöpossumme ovat kasvaneet vajaan puolen vuoden aikana hurjasti, vaikka kasvuvauhti onkin tavalliseen sikaan verrattuna paljon hitaampaa. Samalla niiden karva on kasvanut ja alkanut mukavasti käpristyä kikkuroille. Karva tuntuu kädessä karkealta, varsinkin jos se on yhtään mutainen, mutta kärsä taas mukavan pehmeältä.  Kärsän pehmeyden perusteella ei uskoisi sen mahtavaa voimaa, mutta niinpä vain kääntyvät maat ja multaantuvat nurmet hetkessä. Possua voikin käyttää apuna muokkaushommissa, tai nyt ainakin testaamme, kuinka hyvää jälkeä kärsä saa aikaan. Karjupossumme Einari pääsi möyrimään tällä viikolla anoppilan kasvimaata, ja tarkoitus on möyhiä sen avulla myös myöhemmin oma perunamaa.

Siat on nyt rokotettu meillä ensimmäistä kertaa. Piikkien laitto oli ohi nopeasti ja helposti, vaikka sitä edeltäneet tapahtumat ennustivatkin aivan muuta: Einari on koko ajan ollut pihapiirissämme, mutta Hinkkis ja Vinkkis piti siirtää kaukaisemmasta metsäaitauksesta kopilla Einarin lähelle. Isäntä jätti kuulemma kuljetuskopin suljettuna Hinkkiksen ja Vinkkiksen aitaukseen ja lähti vielä hakemaan houkutusruokaa. Kun pääsimme metsäaitauksen luo yhdessä takaisin, vain yksi possu kierteli koppia. Pian selvisi, että Hinkkis oli jotenkin onnistunut pääsemään koppiin sisälle ja lukinnut itsensä sinne, mikä tietysti helpotti työtämme. Kuljetimme kopin possuineen traktorilla pihalle ja päästimme sen aitaelementeistä koottuun häkkiin, jossa tyttöpossut olivat olleet aluksi ja Einari tähän saakka. Sitten lähdimme hakemaan Vinkkistä. Sen houkuttelu koppiin on paljon hankalampaa, ja aikaa vierähtikin hyvä tovi. Palatessamme takaisin Vinkkis kopissa huomasimme, että aitaelementit olivat irrallaan ja Hinkkis kadonnut jäljettömiin.  Jäin lamaantuneena istumaan mönkijään, mutta isäntä hyppäsi käynnissä olevasta traktorista alas ja samalla Hinkkis pölähti puuvarastosta näköpiiriimme. Se lähti hiljaa jolkotellen kiertämään pihaa isäntä perässään. Tässä vaiheessa sain itseni liikkeelle ja sammutin traktorin, koska ajattelin Vinkkiksen äänen ehkä houkuttelevan kaverinsa takaisin. Ja näinpä kävikin. Sitten vain äkkiä laitettiin ruokaa aitaukseen ja elementit kiinni ketjulla.  

Hinkkis oli ilmeisesti yrittänyt mennä Einarin luo puuvarastosta, jonka yhteydessä olevassa aitauksessa karjumme puolestaan oli. Einari innostui kovasti toisista sioista ja katseli niitä aidanläpi suu vaahdossa. Pelkäsin kaukana olevan metsäaitauksen villiinnyttävän possutyttöjämme entisestään, mutta päinvastoin ne olivatkin kesyyntyneet ja antoivat meidän rapsutella niitä nyt kaikessa rauhassa. Einari otti piikin vastaan herkkupaloja popsien ja rapsutuksista nauttien, mutta tyttöjä täytyi pitää kiinni toimenpiteen aikana. Rokotus teki sikamme aika pian raukeiksi ja kaikki kolme laskeutuivat pötköttämään maahan.

Possumme eivät ole virallisesti luomua, vaikka ne ruokitaankin luomuravinnolla ja -kivennäisellä. Itse asiassa uuden eläinlajin luomuun ilmoittamistakaraja oli mennyt jo tältä keväältä ohi, kun huomasimme tämän. Mutta ei sillä toisaalta ole niin suurta merkitystä, sillä esimerkiksi siirtymävaihe olisi niiden osalta kuitenkin edessä ja, kuten jo jossain aiemmassa postauksessa totesin, kasvatus alusta lähtien myytävään ja syötävään tuotteeseen tavanomaisia sikoja pitempi. Possut onkin hankittu alun perin kiinnostuksen ja oppimisen vuoksi. Vanha eurooppalainen rotu hyvine ja meille sopivine ominaisuuksineen ylämaankarjan kylkeen vaikutti ja vaikuttaa edelleen hyvältä. (Kotisivuillamme on kerrottu villasiasta eli mangalitzasta rotuna tarkemmin. )
 
Rokotusasiat ovat meille uutta, koska ylämaankarjaamme ei ole koskaan tarvinnut rokottaa. Sikoja puolestaan rokotetaan myös luomusikatuotannossa. Possuillemme laitettiin Parvoruvax-rokote, joka antaa suojaa sikaruusua ja parvovirusta vastaan. Sikojen terveys on ollut erityisen huomion ja huolen kohteena nyt pari vuotta, kun Afrikasta lähtöisin oleva sikarutto (verenvuotokuumetauti) on levinnyt vahvasti esimerkiksi Venäjälle ja Viroon, mutta ei onneksi ainakaan vielä Suomeen.
 
Tätä tautia vastaan ei voida kuitenkaan valitettavasti rokottaa eikä sitä pystytä hoitamaan, vaan vain suojautumaan ja välttämään: ”Afrikkalainen sikarutto tarttuu sikojen hengitysteiden ja suun kautta, tartunnan saaneista sioista terveisiin sikoihin. Epäsuorasti tauti leviää mm. tartunnan saaneen eläimen lihan, lihatuotteiden, sivutuotteiden ja käsittelemättömien metsästysmuistojen välityksellä sekä ruokajätteestä, jossa on tartunnan saaneen sian tai villisian lihaa. Lisäksi tauti voi levitä viruksen saastuttamien välineiden, vaatteiden, rehun, kuivikkeiden, kuljetusvälineiden ja elintarvikkeiden välityksellä. ASF -virus erittyy kaikkiin sairastuneen sian tai villisian eritteisiin ja säilyy veressä ja kuolleen sian ruhossa jopa useita kuukausia. Pakastetussa lihassa virus säilyy useita vuosia. ”Valtakunnallisesta uutisoinnista huolimatta moni ihminen ei kuitenkaan tiedä asiasta. Sikatiloille mennessä ja sikoja lähestyttäessä pitäisi kuitenkin tietää tällaiset asiat. Muun muassa tautien ehkäisyn vuoksi meidänkään sikoja ei voi lähestyä omin päin vaan sovitusti.

Rokottamisen jälkeen Hinkkis ja Vinkkis on laitettu takapihallamme olevaan sähköaitaukseen, jossa ne olivat alkukesästäkin. Sähkölankoja on päällekkäin rivissä kolme, mutta emännän harmiksi possut mylläävät alimmaisen langan päälle niin nopeasti multaa, että oikeastaan joka päivä saa olla huoltamassa ja kiertämässä aitausta. Meillä ei ole kesypossuista  juurikaan aiempaa kokemusta (villisioista viitisen vuotta), mutta erilaisille äänensävyille herkistyi jo melko pian: kun ruuan on havaittu olevan tulossa, niin sikamme kiljuvat kovaa, korkealta ja vaativasti, kuin ne olisivat viikon olleet syömättä, mutta kun ne haluavat lähestyä, ne röhkivät lempeän kutsuvasti tai nopean monotonisesti. Syödessä sikkarat saparot heiluvat ja korvat väpättävät ylös ja alas.  Hinkkis ja Vinkkis ovat vahvasti toisiinsa leimaantuneita ja ylipäätään aika temperamenttisia, kun taas Einari on rauhallinen. Hinkkis on tässä vaiheessa tyttökaksikon pomo, mutta on mielenkiintoista nähdä, millaiseksi hierarkia myöhemmin muuttuu, kun ne yhdistetään talvella laumaksi.    

 Edit: Täsmensin jälkikäteen kesy- ja villisikakokemuksestamme.

Lähteet:
https://www.evira.fi/elaimet/elainten-terveys-ja-elaintaudit/elaintaudit/siat/afrikkalainen-sikarutto/
https://www.proagria.fi/sites/default/files/attachment/luomusikatuotanto_10012014_kevyts.pdf
https://www.evira.fi/elaimet/elainten-terveys-ja-elaintaudit/rokoteneuvonta/elainlajikohtaiset-rokotteet/sikarokotteet/