Kävimme tänään katsomassa upouutta lypsynavettaa. En ole koskaan ennen ollut uuden navetan esittelyssä, mutta taloesittelyissä on tullut käytyä. Modernit navetat ovat oikeastaan aika mykistäviä: valoa, tilaa, korkeutta − ja putipuhdasta ennen uusien asukkaiden muuttoa. Esittelyiden aikana (kohteesta riippumatta) taitaa ilmassa leijua samanlaisia aineksia, kuten toiveita, unelmia, jännitystä, ylpeyttä ja tulevaisuuden toivoa. Rakentamisaikana on projektin edistymistä seurattu enemmän tai vähemmän läheltä, ja sitten yhtäkkiä kaikki on suurin piirtein valmista ja muut ihmiset tulevat uteliaina katselemaan, arvostelemaan tai ihan vain solidaarisuuttaan kannustamaan.

Meillä on isännän kanssa jäänyt kokonaan kunnon raksavaihe kokematta omassa elämässämme, koska muutimme anoppilaan ja appivanhemmat puolestaan rakensivat lähelle uuden talon. Se tuntuu emännästä oikeastaan elämän ironialta, koska ihan lapsesta saakka yksi harrastukseni on ollut talojen pohjapiirrosten tekeminen. Välillä harrastelin tätä suunnittelua niin paljon, että harkitsin arkkitehdin opintoja. Parikymppisenä olin kuitenkin niin järki-ihminen, että silloinen arkkitehtien työtilanne tuntui liian epävarmalta.
 
Toisaalta kun katselee taaksepäin, niin moni asia tuntuu kuitenkin elämässä menneen lopulta juuri oikein, vaikka jotkut valinnat eivät ole tosiaankaan olleet itsestään selviä. Huomaan esimerkiksi olevani niin muutoksia kaipaava, pohdiskelija kuin jossittelijakin, että tuntuu melkein paremmalta, että kotimme ja tilamme perusraamit olemme saaneet valmiina. On ehkä ollut helpompaa edetä pienet muutokset kerrallaan kuin repäistä ihan puhtaalta pöydältä − varsinkin kun perusta on kunnossa ja olemme saaneet kannustusta ja apua omille ajatuksillemme ja teoillemme. Toisaalta taas nykyinen tilan tuotantosuunta (emolehmät ja lihakarja) poikkeaa edellisestä (lypsykarja) niin paljon, että pakostakin on pitänyt oppia uusia tapoja ja menetelmiä. Tähän täytyy kuitenkin todeta, että tällä tilalla on ennakkoluulottomasti ennen meitä suhtauduttu uusiin tuuliin ja kokeiltu pääelinkeinon rinnalla tai sivussa muutakin, esimerkiksi kettutarhausta, siitakesienien kasvatusta, maatilamatkailua, urakointia ja viimeisimpänä ylämaankarjaa ja villisikoja.

Navetta, jonka näytöksessä nyt vierailimme, on siis lypsylehmille. Nykyisessä taloustilanteessa maidonhintoineen ei voi kuin hattua nostaa ja toivoa parasta niille, jotka uskaltavat satsata ja tehdä rohkeita valintoja. Vaikka tällaiset muutokset ovat varmasti osittain pakon sanelemia, on niiden takana varmasti lukuisia laskemiseen ja pohtimiseen käytettyjä tunteja. Kliseistä sanoa, mutta koska kukaan ei osaa varmasti tulevaisuutta ennustaa, niin eihän sitä lopulta voi tehdä muuta kuin luottaa omiin ajatuksiinsa ja yrittää. Kaikki voi mennä hyvin tai sitten ei. Isännän kanssa olemme oppineet, että elämä opettaa joskus aika kivuliaastikin ja kaikesta suunnittelusta ja huolellisuudesta huolimatta joskus tulee yllätyksiä, joihin ihminen ei vain kerta kaikkiaan osaa tai edes voi varautua. Arvaamattomuuden voi kuitenkin ehkä kääntää myös voimavarakseen niin, että täytyy vain uskaltaa heittäytyä, sillä ilman sitä voi jäädä mahtavia asioita kokematta ja elämä elämättä!        

Jos kesä oli tällä seudulla sateinen, niin tämä syksy on tähän mennessä ollut ilmoiltaan päinvastoin oikein hyvä ja hieno. Auringonpaisteesta ja kuivista keleistä on kyllä tullut nautittua, ja mielelläänhän sitä silloin lähtee ulos päivän töihin tai muuten vain nauttimaan ulkoilmasta.

Vanhat työt kiinnostavat ja niitä olisi mukava oppia niin kauan, kuin niitä joku osaa opettaa. Ihan vain estetiikan kannalta kokeilin nostaa viimeisen rehunteon jälkeen muutamasta karhosta heinää seipäille kuivumaan. Se oli aika hankalaa, vaikka puolustukseni täytyy todeta, että tuollaisessa nuoressa heinässä ei ole kortta oikeastaan ollenkaan. Lopputulos oli kuitenkin muutaman päivän ihan hieno, vaikka isäntä nimesi takapihan heinäseipäineen Golgataksi ja seipäät tuppasivat kaatumaan ja heinät tippumaan. Täytynee yrittää ensi kesänä uudestaan.

Tein myös hiljattain rukkikauppoja, joten ehkäpä pääsemme tutustumaan kehräämisen saloihinkin vielä. Pidän vanhoissa esineissä usein ulkonäön lisäksi niiden taakse kätkeytyvästä historiasta. On mukava tuntea ikään kuin olevansa niiden kautta osa historian jatkumoa ja sukupolvien ketjua. Nytkin kyselin rukin alkuperästä ja käytöstä, mikä lisää esineen arvoa itselle. Vaikka vanhat tarvekalut ovat enemmänkin koristuksia, voisi niistä monia edelleen käyttää, mikä osaltaan kertoo entisajan materiaaleista ja osaamisesta. Toiset isovanhempani ovat vielä elossa, ja toivonkin saavani kuulla heiltä vielä paljon mielenkiintoisia ja arvokkaita tarinoita menneiltä ajoilta ja toisaalta hyödyllisiä neuvoja ja vinkkejä. Tämän digiajan yksi hyvä puoli tietysti on toisaalta se, että monia asioita on tallennettu havainnollisesti talteen. Itse asiassa myyjän mielestä rukki varmaan päätyi hyvään kotiin, koska hän lähetteli minulle linkkejä perään netissä olevista kehruuvideoista.       

Märän kesän ja sitä kautta kiinni jäämisen vuoksi isäntä ei viitsinyt ajella pientareita ja pellonreunuksia kesällä, vaikka nyt onkin myöhäistä rikkakasvien kannalta tehdä sitä hommaa. Mutta pierruksia, kuten mini-isäntä niitä nimitti, on sitten trimmattu viime aikoina. Sitä touhua varten käytiin yhtenä aamuna isännän kanssa keräämässä vanhalta laitumelta aitatolpat ja langat pois. Vanha isäntä kävi puimassa myös viimeisiä viljapeltoja ja kyntämishommia on ainakin emännän kuullen ajateltu ääneen. Välillä on sitten lisäilty akkuihin virtaa tai konepellin alle öljyä, mutta näistä ei emäntä oikeastaan osaa sen tarkemmin selostaa.
 
Meillä on viljalla niin vähän peltoja, että päätimme tänä vuonna ostaa toiselta viljelijältä olkipaaleja. Ja toisaalta, onhan meillä nyt possujakin, jotka myös tarvitsevat hyvät, lämpimät ja puhtaat nukkumis- ja lepopaikat. Hyvä, että toisella viljelijällä on ylimääräisenä sellaista, mitä itse tarvitsee. Heinäpaaleja pitää tietysti olla talvea varten myös riittävä määrä. Näyttäisi siltä, että niitä tuli ainakin omiin tarpeisiin riittävästi. Jonakin vuonna on ollut puolestaan niitä omalla tilalla vähän yli tarpeen, että on voinut sitten jelpata jotain toista vuorostaan.

Ilmojen lisäksi syksyinen luonto on tietysti aivan mahtava, vaikka Keski-Pohjanmaan ruska varmaan kalpeneekin Lapin väriloistolle. Muistan oikein ajatelleeni alkukesästä, että kaikki on liian vihreää. No nyt on sitten tullut kellertävää, rusehtavaa, punaista ja muita värejä täydentämään luonnon väripalettia. Nappasin hauskan kuvan meidän tilamme kalliomaalauksista, joita on taittu tehdä pikkukätösin aronian avulla. Sinänsä hauskasti ihan ”Golgatan” lähettyville on taiteiltu ainakin omiin silmiini enkeliä muistuttava teos.  

Taisin muistutella Suomen luontopäivästä (27.8.) täällä blogissa. Luonto järjestikin meille tuolloin varsinaisen yllätyksen, kun myrskytuuli kaatoi yhden pihakoivuistamme melkein talon päälle. Roskat oli pakko korjata melkein hetimiten, koska puu kaatui osittain kotimme johtavan tien ja postilaatikon päälle. Onni onnettomuudessa oli, ettei kukaan sattunut olemaan juuri silloin väärässä paikassa väärään aikaan, kuten olisi ollut hetkeä aiemmin.  

Possuillamme on ollut onnenpäivät, kun emännän isoisä on tasaiseen tahtiin tuonut niille omppuja syötäviksi. Aikoinaan, kun meillä oli villisikoja, ne jopa kyllästyivät omenoihin, kun yhtenä satoisana syksynä moni toi kärsäkkäille ylimääräisiä omenoitaan. Hinkkikselle ja Vinkkikselle ei todellakaan ole vielä tullut raja vastaan, ja kisailu ilmassa lentelevistä keltapunaisista herkkupaloista käy kuumana. Poikamme oli todistanut hauskaa tapahtumasarjaa tässä taannoin: hän oli heittänyt tavanomaiseen tapaansa varsinaisen omenasateen possuille ja huomannut Vinkkiksen piilottelevan omenoita maahan kaivettuun koloon. Se kävi aina hakemassa kuoppaansa lisää täytettä uuden omppukuuron jälkeen, mutta ei ollut huomannut, että samalla Hinkkis nappasi samaisesta kuopasta hedelmiä itselleen, kun ne olivat kai siinä niin sopivasti tarjolla. Juoni paljastui kyllä melko nopeaan, ja Vinkkis kuulemma siirtyikin herkuttelemaan sitten lepokopin suojiin. Poikamme on myös huomannut Einarin hauskan omenarituaalin.  Se nimittäin tallaa omenan päälle sorkallaan ja poimii sitten rauhalliseen tahtiin sopiviksi suupaloiksi hajonneen herkun suuhunsa.
 
Mummo-kissa on päässyt taas hiirten makuun, tai ainakin se on esitellyt saaliitaan ylpeänä emännälle ja näkyvämmin napostellut pieniä siimahäntiä suihinsa pihalla. Possujen ja kissojen kautta ovat kyllä ruokiin liittyvät huonot käytöstavat tulleet konkreettisesti ilmi. Possut mässyttävät ja maiskuttavat äänekkäästi ja hiiret lentelevät kuolleina tai puolielossa pitkin nurmikoita ja kivetyksiä ennen kuin niillä on leikitty tarpeeksi, jotta ne voi syödä. Lienee luonnollista ja sopivaa käytöstä eläimille, mutta voi niin kauhean paheksuttavaa ihmisille! Eläimet ovat toisaalta ilahduttavan hyvillään ruuastaan. Muistuupa mieleeni myös eräs hauska kiitoksen osoitus: olin pistänyt terassin ruokakuppiin ison annoksen silakoita. Illan mittaan kalat olivat häipyneet, mutta ikään kuin vastavuoroisesti niiden lähelle ovimaton päälle oli ilmestynyt kuollut harmaa hiiri.  

Isännän kanssa on tässä syksyn alkuun maisteltu sekä lihasta että kasviksista tehtyjä herkkuja. Päätin kokeilla tehdä borssikeittoa omista juureksista pitkän kaavan kautta, ja lopputulos oli varsin onnistunut. Ihan kasvisversiota ei tullut tällä kertaa valmistettua, sillä silppusin pekonia antamaan lisää makua, mutta mitenkään välttämätön se ei olisi ollut. Sitten päätin kokeilla myös tuoreherne-kukkakaalikeittoa, mutta sen resepti tarvitsisi vielä munklausta, vaikka keitto maistuikin isännälle ja jälkikasvulle. Kaupan vihanneshyllystä käteen tarttui myös mustakaalipussukka, ja hetken googlailtuani päätin kokeilla tehdä siitä melko perussalaatin öljypohjalla kasvispihvien kylkeen. Mustakaalen maku on raakana ehkä miellyttävämpi kuin samantapaisen lehtikaalen.
 
Julkisuudessa on ollut esillä liika lihansyöminen, ja täytyy todeta, että itse asiassa liputamme myös kasvisruuan puolesta. Näkisimmekin että laatu korvaa määrän, eli kun syö lihaa, niin sen kannattaa sitten olla mahdollisimman hyvää.  Laadukkaan lihan tuottaminen ja myyminen tuntuvat itsestä hyvältä. Ylämaankarjan liha on toki kalliimpaa kuin se niin sanottu tavallinen kaupasta ostettu liha, mutta siihen on olemassa syynsä: liha on terveellisempää ja maukkaampaa, ja toisaalta eläin kasvaa lypsylehmiin tai muihin tavanomaisiin pihvirotuihin verrattuna puolet hitaammin, mikä osaltaan vaikuttaa edellisiin plussapuoliin. Isäntä päätti tehdä vähärasvaisesta naudanlihastamme kebabia, joka onnistui älyttömän hyvin. Eipä tarvitse enää lähteä sellaista grillille syömään tai ostaa kaupasta, kun parempaa saa tehtyä itse. Jos tässä oikein innostutaan ja kiinnostusta löytyy, niin voisimme näitä pötkyjä joskus tarjota myyntiin myös paikallisessa reko-piirissä.

Jos nyt ei välttämättä halua syödä lihaa tai kaipaa vaihtelua, niin markkinoillehan on tullut uusia lihankorvikkeita, kuten kaura- ja palkokasvipohjainen nyhtökaura, härkäpapua sisältävä härkis tai maidosta jalostettu mifu. Näistä käsittääkseni Valion mifu ja Verso Foodin härkis ovat pääraaka-aineiltaan suomalaisia. Nyhtökaura saapui kuluttajien tietoisuuteen mullistavana suomalaisena uutuutena ja toivottavasti yhtä mullistava kohu oli hetken päästä se, että nämä valmistajan hehkuttaman pohjolan superfoodin kaura ja härkäpapu eivät olleetkaan suomalaisia. Siinä mielessä tuotteen ekologisuuden peruspohja kyllä pettää, kun hiilijalanjälki ei olekaan niin pieni kuljetuskustannusten vuoksi. Ulkomaalaista raaka-ainetta selitettiin kotimaisen vastaavan puutteella, ja toivottavasti sellaista sitten tulevaisuudessa saadaan ja käytetään.

Tuottajana ihmetyttää sellaisten ruokatarvikkeiden tuonti Suomeen, joita täällä on omastakin takaa. Esimerkiksi MT:ssä 14.9. esillä olleessa uutisessa TTIP-sopimuksesta USA:n lihanvientijärjestön edustaja piti Suomen etuna, että tänne tuodaan Yhdysvalloista monikertaisesti hyvää naudan pihvilihaa. Ymmärrän kyllä, että tänne kannattaa tuoda vaikkapa banaaneja tai kaakaota, mutta mitä järkeä on saastuttaa luontoa rahtaamalla tänne tuotteita, joita jo valmistetaan itse? Tai toisekseen samasta Maaseudun Tulevaisuuden uutisesta ilmenee, että Yhdysvalloissa ilman hormoneja tuotettavaa lihaa on häviävän pieni määrä…

Maatalous tuntuu ylipäätään olevan joillekin ongelmavyyhti, johon vaikuttavat yritysmaailman taloudelliset ja toisaalta inhimillisyyden ja luonnon näkökulmat. Paitsi että maanviljelijä pohtii asioita omassa päässään, niin muilla tahoilla on myös eettinen tai lainsäädännöllinen tarve ottaa kantaa ja vaikuttaa niin, ettei vain voi eristäytyä kuplaansa elelemään omaan rauhaansa, vaikka joku ehkä haluaisikin. Julkisissa kannanotoissa ja miksei tietysti ihan yksittäistenkin ihmisten ajatuksissa häiritsevät toisinaan tiedon puute ja jonkinlainen putkinäköisyys, kun esimerkiksi Suomen oloja verrataan globaalin maailman meininkiin ja käytänteihin. Tietoa, kokemusta ja näkemystä kannattaisi hankkia monipuolisesti − miksei tietysti ihan tuottajan itsekin. On etulyöntiasema esimerkiksi nähdä ruokansa kasvavan ja mihin se sitten päätyy ennen kauppaa tai omia kaappeja. Alla oleva kuva on näpsäisty muutama vuosi sitten vierailukäynnillä läheisellä pienteurastamolla, johon karjamme suuntaa, toivottavasti hyvän elämän päätteeksi.