Täällä me kasvetaan Suomen luonnossa, omalla tilalla, tuttujen lajitoverien ympäröiminä. Meistä huolehtii tutut emäntä ja isäntä, joitten työtä taas valvoo ja tarkastaa joka vuosi tarkat suomalaiset virkamiehet. Isäntä kasvattaa meijän ruuaksi nurmirehua luonnonmukaisilla tavoilla. Meijän elinolosuhteet on hyvät eikä me olla tarvittu antibiootteja, ennaltaehkäisevästi tai sairautta hoitamaan. Meitä voi nähä näin netin kautta tai tulla sovitusti moikkaamaan vaikka paikan päälle.
 
Kun me synnytään, meistä huolehtii emo, joka opettaa lehmäntavoille ja osaksi laumaa. Täällä me vietetään rauhallista lehmän elämää syntymästä melkein kuolemaan saakka. Kun tulee meijän viimenen päivä, me matkustetaan paikallisella eläinkuljetusautolla 50 kilometrin päähän pienelle lähiteurastamolle. Sillon kyytissä ei oo muita eläimiä.
 
Meijän lisäks kuluttajaa ja muuta luontoa arvostetaan myös. Meijän laidunnautojen liha on muuten ainoa lähes hiilineutraali lihantuotantomuoto. Elintarvikeviljan tuottaminen ei näin kaukana pohjoisessa oo ympäristön tai talouden kannalta järkevää.   Ja sit muuten lähilihalla vähennetään kuljetuksen, varastoinnin ja jopa ruokahävikin tarvetta. Ei oo monimutkasia ja katkeamisalttiita kylmäketjuja, ei hämäriä alihankkijoita tai piilotettuja lihaeriä. Se pakastettu liha, jota ei saaha myytyä, teetetään jalosteiksi tai menee koiranruuaksi.
 
Meijän isäntää ja emäntää harmittaa, ku kaikki ei oo kiinnostuneita ruuan terveellisyydestä tai turvallisuudesta tai sitte niillä ei oo mahollisuutta vaikuttaa syömisiinsä tai maksaa laadusta. Isäntää ja emäntää harmittaa myös muitten suomalaisten isäntien ja emäntien puolesta, kun niitä ei aina osata tai haluta arvostaa.
 
Emäntä ja isäntä ei yleensä tykkää laittaa ajatuksia meijän päähän tai sanoja meijän suuhun, ku eihän ne niitä oikeesti tiijä. Mutta nyt ne aatteli, että se ois kaikkien kannalta eettistä ja oikein.  On ne meitä muuten sen verran tarkkaillu ja meistä huolehtinu, että kaipa ne meistä jotain tietää.  

Possuillamme on ollut onnenpäivät, kun emännän isoisä on tasaiseen tahtiin tuonut niille omppuja syötäviksi. Aikoinaan, kun meillä oli villisikoja, ne jopa kyllästyivät omenoihin, kun yhtenä satoisana syksynä moni toi kärsäkkäille ylimääräisiä omenoitaan. Hinkkikselle ja Vinkkikselle ei todellakaan ole vielä tullut raja vastaan, ja kisailu ilmassa lentelevistä keltapunaisista herkkupaloista käy kuumana. Poikamme oli todistanut hauskaa tapahtumasarjaa tässä taannoin: hän oli heittänyt tavanomaiseen tapaansa varsinaisen omenasateen possuille ja huomannut Vinkkiksen piilottelevan omenoita maahan kaivettuun koloon. Se kävi aina hakemassa kuoppaansa lisää täytettä uuden omppukuuron jälkeen, mutta ei ollut huomannut, että samalla Hinkkis nappasi samaisesta kuopasta hedelmiä itselleen, kun ne olivat kai siinä niin sopivasti tarjolla. Juoni paljastui kyllä melko nopeaan, ja Vinkkis kuulemma siirtyikin herkuttelemaan sitten lepokopin suojiin. Poikamme on myös huomannut Einarin hauskan omenarituaalin.  Se nimittäin tallaa omenan päälle sorkallaan ja poimii sitten rauhalliseen tahtiin sopiviksi suupaloiksi hajonneen herkun suuhunsa.
 
Mummo-kissa on päässyt taas hiirten makuun, tai ainakin se on esitellyt saaliitaan ylpeänä emännälle ja näkyvämmin napostellut pieniä siimahäntiä suihinsa pihalla. Possujen ja kissojen kautta ovat kyllä ruokiin liittyvät huonot käytöstavat tulleet konkreettisesti ilmi. Possut mässyttävät ja maiskuttavat äänekkäästi ja hiiret lentelevät kuolleina tai puolielossa pitkin nurmikoita ja kivetyksiä ennen kuin niillä on leikitty tarpeeksi, jotta ne voi syödä. Lienee luonnollista ja sopivaa käytöstä eläimille, mutta voi niin kauhean paheksuttavaa ihmisille! Eläimet ovat toisaalta ilahduttavan hyvillään ruuastaan. Muistuupa mieleeni myös eräs hauska kiitoksen osoitus: olin pistänyt terassin ruokakuppiin ison annoksen silakoita. Illan mittaan kalat olivat häipyneet, mutta ikään kuin vastavuoroisesti niiden lähelle ovimaton päälle oli ilmestynyt kuollut harmaa hiiri.  

Isännän kanssa on tässä syksyn alkuun maisteltu sekä lihasta että kasviksista tehtyjä herkkuja. Päätin kokeilla tehdä borssikeittoa omista juureksista pitkän kaavan kautta, ja lopputulos oli varsin onnistunut. Ihan kasvisversiota ei tullut tällä kertaa valmistettua, sillä silppusin pekonia antamaan lisää makua, mutta mitenkään välttämätön se ei olisi ollut. Sitten päätin kokeilla myös tuoreherne-kukkakaalikeittoa, mutta sen resepti tarvitsisi vielä munklausta, vaikka keitto maistuikin isännälle ja jälkikasvulle. Kaupan vihanneshyllystä käteen tarttui myös mustakaalipussukka, ja hetken googlailtuani päätin kokeilla tehdä siitä melko perussalaatin öljypohjalla kasvispihvien kylkeen. Mustakaalen maku on raakana ehkä miellyttävämpi kuin samantapaisen lehtikaalen.
 
Julkisuudessa on ollut esillä liika lihansyöminen, ja täytyy todeta, että itse asiassa liputamme myös kasvisruuan puolesta. Näkisimmekin että laatu korvaa määrän, eli kun syö lihaa, niin sen kannattaa sitten olla mahdollisimman hyvää.  Laadukkaan lihan tuottaminen ja myyminen tuntuvat itsestä hyvältä. Ylämaankarjan liha on toki kalliimpaa kuin se niin sanottu tavallinen kaupasta ostettu liha, mutta siihen on olemassa syynsä: liha on terveellisempää ja maukkaampaa, ja toisaalta eläin kasvaa lypsylehmiin tai muihin tavanomaisiin pihvirotuihin verrattuna puolet hitaammin, mikä osaltaan vaikuttaa edellisiin plussapuoliin. Isäntä päätti tehdä vähärasvaisesta naudanlihastamme kebabia, joka onnistui älyttömän hyvin. Eipä tarvitse enää lähteä sellaista grillille syömään tai ostaa kaupasta, kun parempaa saa tehtyä itse. Jos tässä oikein innostutaan ja kiinnostusta löytyy, niin voisimme näitä pötkyjä joskus tarjota myyntiin myös paikallisessa reko-piirissä.

Jos nyt ei välttämättä halua syödä lihaa tai kaipaa vaihtelua, niin markkinoillehan on tullut uusia lihankorvikkeita, kuten kaura- ja palkokasvipohjainen nyhtökaura, härkäpapua sisältävä härkis tai maidosta jalostettu mifu. Näistä käsittääkseni Valion mifu ja Verso Foodin härkis ovat pääraaka-aineiltaan suomalaisia. Nyhtökaura saapui kuluttajien tietoisuuteen mullistavana suomalaisena uutuutena ja toivottavasti yhtä mullistava kohu oli hetken päästä se, että nämä valmistajan hehkuttaman pohjolan superfoodin kaura ja härkäpapu eivät olleetkaan suomalaisia. Siinä mielessä tuotteen ekologisuuden peruspohja kyllä pettää, kun hiilijalanjälki ei olekaan niin pieni kuljetuskustannusten vuoksi. Ulkomaalaista raaka-ainetta selitettiin kotimaisen vastaavan puutteella, ja toivottavasti sellaista sitten tulevaisuudessa saadaan ja käytetään.

Tuottajana ihmetyttää sellaisten ruokatarvikkeiden tuonti Suomeen, joita täällä on omastakin takaa. Esimerkiksi MT:ssä 14.9. esillä olleessa uutisessa TTIP-sopimuksesta USA:n lihanvientijärjestön edustaja piti Suomen etuna, että tänne tuodaan Yhdysvalloista monikertaisesti hyvää naudan pihvilihaa. Ymmärrän kyllä, että tänne kannattaa tuoda vaikkapa banaaneja tai kaakaota, mutta mitä järkeä on saastuttaa luontoa rahtaamalla tänne tuotteita, joita jo valmistetaan itse? Tai toisekseen samasta Maaseudun Tulevaisuuden uutisesta ilmenee, että Yhdysvalloissa ilman hormoneja tuotettavaa lihaa on häviävän pieni määrä…

Maatalous tuntuu ylipäätään olevan joillekin ongelmavyyhti, johon vaikuttavat yritysmaailman taloudelliset ja toisaalta inhimillisyyden ja luonnon näkökulmat. Paitsi että maanviljelijä pohtii asioita omassa päässään, niin muilla tahoilla on myös eettinen tai lainsäädännöllinen tarve ottaa kantaa ja vaikuttaa niin, ettei vain voi eristäytyä kuplaansa elelemään omaan rauhaansa, vaikka joku ehkä haluaisikin. Julkisissa kannanotoissa ja miksei tietysti ihan yksittäistenkin ihmisten ajatuksissa häiritsevät toisinaan tiedon puute ja jonkinlainen putkinäköisyys, kun esimerkiksi Suomen oloja verrataan globaalin maailman meininkiin ja käytänteihin. Tietoa, kokemusta ja näkemystä kannattaisi hankkia monipuolisesti − miksei tietysti ihan tuottajan itsekin. On etulyöntiasema esimerkiksi nähdä ruokansa kasvavan ja mihin se sitten päätyy ennen kauppaa tai omia kaappeja. Alla oleva kuva on näpsäisty muutama vuosi sitten vierailukäynnillä läheisellä pienteurastamolla, johon karjamme suuntaa, toivottavasti hyvän elämän päätteeksi.

Tänä lauantaina juhlistetaan neljättä kertaa Suomen luontoa. Eri puolilla maatamme järjestetään muun muassa retkiä, elämystapahtumia, talkoita ja luomutiloille tutustumisia. Äkkiseltään tarkasteltuna en löytänyt tapahtumakartasta ainoatakaan tapahtumaa Keski-Pohjanmaalla. Luontoon mennäkseen ei tietenkään tarvitse erillistä tapahtumaa, vaan sinne voi mennä ihan omin päin, eikä tarvitse välttämättä mennä kauas, sillä ainakin täällä maalla mahtava luonto alkaa jo ihan kotirappusilta.
 
No miksi sinne luontoon pitää sitten lähteä? Luonto on tutkitusti hyväksi ihmiselle: jo muutaman minuutin oleilu esimerkiksi laskee verenpainetta ja stressihormonitasoja, noin vartissa mieliala kohenee ja reilun puolen tunnin oleilu luonnossa palauttaa kuormittunutta tarkkaavaisuuttamme. Viikoittaiset luontohetket saavat muutoksia aikaan jopa solutasolla. Ja mikä parasta, tämä kaikki tulee ilmaiseksi. Luontokokemukset ja -tuntemukset ovat toki jonkin verran ihmissidonnaisia ja osa positiivisista vaikutuksista tiedostamattomia, mutta voit siis luottaa siihen, että luonto hoitaa ja tekee hyvää, vaikkei maailmasi mullistuisikaan pienen happihyppelyn seurauksena tai kaikki huolet olisi yhtäkkiä tipotiessään.

Maanviljelijöillä pitäisi teoriassa olla hyvä työympäristö ja kaikki edellytykset jaksamiseen ja hyvinvointiin, mutta näin ei ole, vaan he ovat uupuneita luonnosta huolimatta. Miksi näin? Jotkut ajattelevat maanviljelijöiden olevan vain luontoa hyödyntäviä oman edun tavoittelijoita, jotka toimivat pääasiassa luontoa vastaan. Yleisellä tasolla olen vahvasti eri mieltä, vaikka näkemykseni voikin olla hitusen maalaisromanttinen. Mikä muukaan kuin arvostus ja kiintymys luontoa ja eläimiä kohtaan saisi ihmisen tekemään raskasta työtä säiden armoilla usein kelloon katsomatta? Raha se ei ainakaan nykyään ole. Voisiko ainakin osittain vikana olla, kuten ekopsykologi Kirsi Salonen ehdottaa, sisäinen tyytymättömyys ja ristiriita? Harva ihminen itse nauttii tehostamisesta ja loputtomasta kasvun tavoittelusta, vaikka sellaiset arvot jylläävätkin yleisesti yhteiskunnassa. Viljelijän uupumus ja henkinen pahoinvointi selittyvät siis osin ulkopuolelta asetetuilla tavoitteilla − ja kannattavuuden romahdus on kurjistanut tilannetta aivan uusilla mittasuhteilla.
 
Luonnosta ei myöskään nauti, jos siellä oleminen on pelkkää suorittamista, eli kello kädessä odotellaan voimauttavia vaikutuksia tai nähdään joka puolella tekemätöntä työtä. Kiireinen, ahdistunut ja stressistä kärsivä ihminen ei myöskään ehdi tai tule kiinnittäneeksi huomiota yksityiskohtiin ympärillään. Toisaalta osa maatilan töistä on juuri luonnon yksityiskohtien huomioimista, kuten karjan tarkkailua tai peltojen kunnon ja olosuhteiden tutkimista. Ja puolestaan osa töistä ei taas vaadi täyttä keskittymiskykyä ja tarkkaavaisuutta, vaan samalla voi ajatella kaikenlaista tai olla ajattelematta yhtään mitään.

Ihminen ei ole ennen pitänyt luontoa ja sen antimia itsestäänselvyytenä. Kunnioitusta, arvoa ja nöyryyttä on osoitettu ennen luontojumalille, luonnolle, eläimille ja kristinuskon myötä myös kristittyjen Jumalalle. Kansalliseepoksessamme Kalevalassa on esimerkiksi hienoja runoja, joissa luonnolta anotaan, sitä kiitetään ja lepytellään, ja useissa virsissä ilmenee ihmisten kiitollisuus luonnonantimista tai vaikkapa onnistuneesta sadosta. Toivon, että nykyäänkin niin metsästäjä, marjastaja, kotipuutarhuri kuin maanviljelijä osaa edelleen olla myös nöyrä luonnon edessä ja kunnioittaa sitä.

Omaan satoomme olen pääsääntöisesti tyytyväinen. Laitoin aika pienimuotoisen kasvimaan neljään kasvulaatikkoon. Pääsääntöisesti kasvu onnistui hyvin, joten ensi keväänä sitten uskaltaa panostaa enemmän. Sipulit ja punajuuret on jo korjattu, mutta perunat, porkkanat ja herneet ovat vielä vaiheessa. Omenoita taitaa kiikkua puussa vaivaiset 11 kappaletta ja ruohosipulista ei tullut oikein mitään. En oikein muistanut edes kylväneeni tilliä, mutta sitäkin tuli hyvin. Salaattisatoa en ole onnistunut pilaamaan minään vuonna, mutta sitä tulee aina jotenkin liikaa. Yhden kerran on anopin kanssa käyty mustikassa. Joko olen hidas tai sitten keskityin vain liiaksi nauttimaan metsästä ympärillämme, sillä oma saaliini oli ainakin puolet pienempi.

Tällä viikolla päästiin puimaan, kun maanantaina oli kaivattua poutaa. Samalla aukealla pui parhaimmillaan kai neljä puimuria kolmen eri tilan pelloilla. Ohrat eivät ole vielä valmiita, mutta kaikki kauramme taisikin tulla puiduksi. Tai no, navetan takana oleva pelto oli niin märkä, että vanha isäntä puimureineen piti käydä vetämässä pariin kertaan irti. Ei siis ihan toteutunut nostalgisen iskulauseen lupaus: ” Missä sorsa ui, siellä Volvo pui”. Vai olikohan se mainoksen merkki Sampo eikä Volvo? Viljat kuivattiin naapurin kuivaajalla ja nyt ne odottavat siiloon pääsyä. Tänään kävimme katselemassa uusia ja isoja koneita Ylivieskan Rysky-päivillä. Hienoja ja hintaviahan nuo olivat, mutta tänä kesänä on pienillä ja vanhoilla koneilla tultu toimeen − ehkä jopa paremmin.