Blogi näyttää lähes lomailleen kesän, mutta ehkäpä kirjoituksia tipahtelee taas säännöllisemmin, kun muutenkin arki palailee koulujen alkamisen ja harrastuskuvioiden myötä takaisin tuttuun rytmiin. Vaikka ihka oikeaa kesää ei odotuksista huolimatta koskaan tullut, säännöllisemmän aikataulun ja rutiinien arki tuntuu hyvältä. Enpä tiedä, mutta jotenkin koko kesä oli yllättäen kaikissa merkityksissään vaisu ja harmaa.
 
Toisaalta kännykän muistiin tallentuneet kuvat herättävät mukavia muistoja, eli kyllähän pariin - kolmeen viime kuukauteen on mahtunut paljon mukavaa ja hyvää. Peruslinjaukseni mukaisesti lapsemme ja perheemme yksityisemmät asiat eivät tarkasti ja tunnistettavasti kuulu osaksi blogia, mutta emännän sekavalta ajatuksenjuoksulta ja pohdinnoilta ette voi välttyä. Joku voi kaipailla enemmän maatalouteen liittyvää sisältöä, mutta siihen eivät omat taitoni riitä enkä haluaisikaan koko ajan referoida isännän sanomisia ja tekemisiä.

Voimauttavan valokuvauksen opinnoissa luotiin loppukeväästä katsausta valokuvien merkityksiin nyt ja ennen.  Asioita katsottiin toisaalta perheen näkökulmasta ja toisaalta yhteiskunnan. Tästäkin olisi vaikka kuinka paljon mielenkiintoista asiaa käänneltäväksi ja väänneltäväksi, mutta yhtenä isona pointtina voisi olla tarve tavallisen elämän kuvaaminen ns. pönötyskuvien lisäksi. Kuvissa saa näkyä elämän koko kirjo eikä kaikissa kuvissa tarvitse vaikkapa hymyillä tai näyttää hyvältä.
 
Ennen kuin kamerat olivat yleisiä, kiertelivät kyläkuvaajat kuvaamassa ihmisten arkea mahdollisimman totuudenmukaisesti, erityisesti 1900-luvun alkupuolella. Sotien jälkeen kamerat yleistyivät ja toisaalta esimerkiksi lapsien studiokuvaus. Studiokuvat kavensivat ihmisten omaa päätäntävaltaa kuvien suhteen ja jo aiemmin kameraseurojen kilpailujen ja kriteerien myötä valtaa oli siirtynyt kameran toiselta puolelta kuvaajien käsiin.

Nykyaikaa leimaavat digi ja selfie-kulttuuri. Kuvia voidaan ottaa enemmän, koska ne eivät enää maksa, mutta toisaalta jotain filmikuvan salaperäisyydestä ja ainutkertaisuudesta häviää. Varsinkin nuoret ovat tottuneita olemaan kuvissa ja kuvaamaan itseään kännykkäkameroilla. Itsemäärittelyn suhteen ollaan periaatteessa siis paremmassa tilanteessa, mutta toisaalta osaa ihmisistä taitaa kuitenkin sitoa somekuvien kirjoittamattomat säännöt − pinnallisuudesta puhumattakaan.    
 
Kuva kertoo paljon, muttei todellakaan koko totuutta. Omien arkikuvieni perusteella meillä ei ole esimerkiksi mennyt yhtään työkonetta kesällä rikki eikä koko kesänä ole satanut tai tuullut. En myöskään ole taltioinut kuviin juurikaan runsasta rikkakasvustoa, vasikoiden vauhdikasta karkaamista, kasvun ihmeitä tai tavallisten töiden tekoa. Kaikenlaisten kuvien ottaminen on tärkeää, sillä niiden avulla rakennamme identiteettiämme ja teemme toisaalta oletuksia asioiden totuudellisuudesta. Miksi kuvat ovat niin tunteita herättäviä? Toisaalta ne voivat paljastaa unohdettuja asioita ja toisaalta nykyisin tiedetään, että aivoille on aika sama, onko käsillä oikea tilanne vai kuva. Tunteet ovat aitoja ja todellisia.       

Eläimiä olen kuvannut oikeastaan yllättävän vähän, sillä kännykällä kuvatessahan nuo etäisyydet täytyy pitää aika minimissä. Silloin taas ei välttämättä saa visuaalista silmääni miellyttäviä otoksia, koska karvakaverit tuppaavat tunkemaan liian lähelle, vaihtavat asentoa tai pakenevat. Olen esimerkiksi yrittänyt koko kesän ottaa hiehojen metsäaitauksesta kuvaa, jossa musta hieho makoilee ihanan näköisesti laakealla kivellä, mutta pahus soikoon, aina tilanne on ohi ennen ikuistusta! Ehkäpä se ei halua tulla kuvatuksi siten.
 
Näin lopuksi täytyy vielä jakaa muutama lukuvinkki kesältä niin ikään kuvan muodossa. Jos pidät tarinoista, runsaasta luontokuvauksesta, historiasta ja mytologiasta, niin ylemmän kuvan romaanit voisivat olla sopivia. Jos taas tieto, elämäntarinat ja luonnon tutkitut hyödyt ja terveysvaikutukset kiinnostavat, etsi käsiisi jälkimmäiset.

Ps. Palaillaan! Jo aiemmin kesällä blogialustan ja facebookin kesken ilmeni joitain teknisiä ongelmia, mutta toivottavasti ei enää.

Kunnallisvaalit ovat tavoittaneet tämänkin maatilan. Tämänviikkoisessa Perhonjokilaaksossa (30.3.2017) oli oiva kolumni vaalikoneiden käytöstä ja merkityksestä, ja ainakin meidän taloudessamme niitä on testattu ja sopivia ehdokkaita mietitty. Itse näkisin, että vaalikoneiden kysymyksiin vastaaminen on tärkeää, mutta vielä enemmän ne hyödyttävät sekä ehdokasta että äänestäjää, jos ehdokas viitsii nähdä oikeasti vaivaa ja avata näkemyksiään monivalintojensa perään. Oletko jo itse tutustunut ehdokkaiden ajatuksiin tai jopa löytänyt sopivan?
 
On sanottu, että nykyään kiinnostus politiikkaa kohtaan ja äänestysaktiivisuus ovat laskeneet. Ennen saattoi olla toisin. Syksyn aikana tämä emäntä tarttui mielenkiintoiseen teokseen, Pientilan emäntä, joka käsittelee maatalouden peruskysymyksiä ja (pien)tilallisen elinolosuhteita lähinnä 1970-luvulla. Teos perustuu tilastoihin sekä tilallisten että eri organisaatioiden edustajien haastatteluihin. Pienen ihmisen kautta konkretisoituvat suuret poliittiset linjaukset ja historian kehityskulut − ehkä yllättävinekin seurauksineen. 

Vaikka Pientilan emäntä -teos hiukan asenteellinen onkin, pysäyttää se lukijan tehokkaasti ajattelemaan, kuinka vähän politiikan keskuspaikoilta syrjässä oleva yksilö voi lopulta vaikuttaa asioihinsa ja elämäänsä. Eikä tilanne ole ainakaan parantunut, sillä globalisaation ja EU:hun liittymisen myötä on päätäntävalta lipunut yhä kauemmaksi suomalaisen maatalousyrittäjän elämästä. Toisaalta parannuksiakin on tapahtunut, kuten lomitusjärjestelmä ja jotkin eläkkeisiin liittyvät muutokset.

 Vaalikoneiden kysymyksistä maataloutta lähelle tulevat ainakin yritystoimintaa, luontoa, kiinteistöjä, kaavoja ja ruokaa sivuavat kysymykset. Vaaleissa omasta mielestäni näkemysten lisäksi ainakin yhtä olennaista ovat ehdokkaan arvot, kyky ajatella asioita monipuolisesti eri näkökulmista ja yhteistyötaidot. Milläs koneilla näitä puolia sitten voisi tuoda ilmi?

Vaalien alla jokaisen ehdokkaan varmaankin pitää miettiä potentiaalinen kohderyhmänsä ja heidän tärkeiksi kokemansa asiat, mutta lopulta politiikka on kuitenkin yhteisten asioiden hoitoa ja kompromissien tekoa. Vaikeihin asioihin ei liene helppoja ratkaisuja. Toivon, että aikanaan valituksi tulevat henkilöt ovat valmiita etukäteen ottamaan tarpeeksi ja monipuolisesti selvää asioista, joista päättävät. Tarmoa ehdokkaille näin vaalien loppumetreillä ja kiinnostusta ja äänestysintoa muille!

Marraskuu on kuoleman kuukausi. Paitsi että luonto vaipuu horrokseen, niin vainajien muistopäivä, pyhäinpäivä, osuu tälle kuukaudelle. Eri kulttuureihin ja aikakausiinkin liittyvillä juhlapäivillä (pyhäinpäivä, kekri, halloween, día de muertos, samhain…) on yhteistä talven kynnys ja kuolleiden muistaminen. Näiden juhlien juuret liittyvät yli 2000 vuoden takaiseen maatalousyhteiskuntaan, joka juhli sadonkorjuun päättymistä ja huomioi samalla kuolleita esi-isiä.
 
Kuluneen viikonlopun aikana monet ovat muistelleet kuolleita läheisiään ajatuksissaan tai esimerkiksi viemällä haudalle kynttilän, ja hautausmaat näyttävätkin mahtavilta pyhäinpäivänä ja jouluna kynttilämerineen. Hautausmaat voivat tarjota paljon muutakin kuin konkreettisen paikan muistella läheisiään: tunnelmaa, kauneutta ja rauhaa. Aika pysähtyy ja (mikro)historia on konkreettisesti silmien edessä niminä ja muistomerkkeinä. Ja ovathan edesmenneet mukana arjen ajatuksissa, muistoissa ja vaikkapa vanhoissa tavaroissa joka päivä. Ylipäätään kuolema on kulttuurihistoriallisestikin varsin mielenkiintoinen aihe tapoineen, uskomuksineen ja rituaaleineen.

Marraskuu todella toi näille seuduille muun Suomen tapaan talven. Lämpötila on ollut yli kymmenen pakkasasteen tietämissä, ensilumi satanut ja maa alkanut jäätyä. Onneksi ehdimme anopin kanssa kiertää peltolohkoilla ottamassa maanäytteet. Näytteet otetaan siis vähintään viiden vuoden välein jokaiselta peltolohkolta. Pääpiirteissään lohkosta otetaan eri kohdista maata, sekoitetaan yhteen ja pakataan purkkiin. Lähetetään ne postissa ja sitten odotellaan tulosten saapumista. Miksi näin pitää tehdä? Säännölliset näytteet ovat ympäristökorvausten edellytys ja tiedot maaperästä tietysti viljelijän etu. No luomussa ei niinkään mietitä lannoituskuvioita, mutta kalkituksia kyllä.

Meille kylmyys iski harmittavasti ehkä pari viikkoa liian aikaisin, sillä hiehojen uusi katos on vielä keskeneräinen ja navetan päädyn valmistelut tyttöpossuille valuineen tekemättä. Tämän sunnuntain on isäntä saanut kulkea sulattamassa ja huoltamassa ulkona karjan juoma-automaatteja. Normaalisti ne eivät ole jäässä vielä näillä pakkasilla, mutta koska sarvipäät eivät ole vielä talvilaitumillaan, niin käyttämättöminä automaatit tietysti jäätyvät. Ja mitä syvemmälle putkistoihin ne jäätyvät, sitä hankalampi niitä on myöhemmin sulattaa.
                     
 
Vasikoiden erottaminen on tällä hetkellä pienellä tauolla. Syy ei kuitenkaan ole keleissä vaan osa vasikoista on vielä vähän liian nuoria erotukseen. Aivan ääneti ei erossa olo tänäkään vuonna aluksi sujunut, mutta hyvin sujahtivat esimerkiksi sonnivasikat isompien sonnien joukkoon. Suunnitelmien mukaan laitoimme vasikat ensin laitumella erilliseen aitaukseen pariksi päiväksi ja sitten siitä käsittelyhäkin avulla uuteen aitaukseen. Yhdestä sonnivasikasta täytyi oikein ottaa kuva, kun sen punertava karva pisti nyt oikein erityisesti silmiin muiden seasta.

Talven aloittavat juhlat ovat historiallisesti katkaisseet kesäaikaan liittyvät puhteet ja satokauden päättymistä on juhlistettu juhla-aterioin. Meillä syksyn peltotyöt ovat jääneet myös hieman vaiheeseen, kun esimerkiksi pudonneita auranosia on etsitty välillä maasta tuttavan metallinpaljastimilla. Ennen talonpoikaisessa Suomessa emännät siirtyivät sadonkorjuun jälkeen sisätöihin lankojen, kankaiden ja vaatteiden valmistukseen. Katsotaan nyt sitten, millaiseksi tämä emännän talvipuhteet muodostuvat. Vapaa-aikaa pitäisi näin opintovapaalla ainakin normaaliin talveen verrattuna olla enemmän.
   
Nykyihmiselle kesä tai talvi ei tietysti ole tehnyt suurtakaan muutosta ruokavalion suhteen, mutta onneksi viime vuosina on sesongeista kiinnostuttu taas uudelleen. Mainitsinkin joskus kesällä  Satokausikalenterista, mutta viime viikonloppuna pääsin oikein kuuntelemaan sen perustajan Samuli Karjulan ja tutkija Susanna Haaviston ajatuksia syömisestä, ruokakulttuurista ja tavoitteistaan, kun he olivat esittelemässä painosta tullutta teostaan Satokauden ruokaa. Jälkimainingeissa innostuin ostamaan kirjan lisäksi ensimmäistä kertaa myskikurpitsan, mutta en ole saanut vielä aikaiseksi tehdä siitä mitään. Jotain reseptiä on tarkoitus kokeilla, vaikka toisaalta ei lyhtykään nyt ihan vain amerikkalainen keksintö ole. Pohjolassa ne vain olivat ennen nauriista tehtyjä.

Hyvää talven alkua ja toivotaan lisää lunta maan ja kasvuston suojaksi!