Noin puolisen vuotta sitten jätin työnantajalleni opintovapaa-anomuksen. Ajatuksissa siinsivät tuleva syksy, talvi ja kevät, jotka poikkeaisivat aiemmista melko paljon. Syitä tällaiseen irtiottoon oli monia. Esimerkiksi konkreettinen maanviljelijän arki ja monet eläintenhoitoon liittyvät asiat olivat itselle yllättävänkin vieraita, vaikka olin tilan arkea viitisentoista vuotta jo seurannut. Ehkä olin myös onnistunut kadottamaan yhteyden johonkin sisimmässäni (ruuhka)vuosien varrella.  
 
Kun palaset erilaisesta vuodesta loksahtelivat kohdalleen kesän alussa, olin tavattoman onnellinen ja tunsin myös itseni varsin etuoikeutetuksi. Kaikilla ei todellakaan ole mahdollisuutta jäädä opintovapaalle saatikka töitä, joista jäädä vapaalle. Toisaalta ajattelin ottaa mahdollisimman paljon irti tästä tilaisuudesta ja vapautuvasta ajasta, kuten herätellä henkiin hiipuneita mielenkiinnon kohteita, ja toisaalta vain pysähtyä hetkeen, kuulostella itseään ja sisintänsä. Olin myös rahoitusasioiden suhteen oikeaan aikaan liikkeellä, sillä ymmärtääkseni aikuisopintorahan ehtoja tms. ollaan ensi vuonna tiukentamassa.

Olen joistain ajatuksista jo avautunutkin aiemmissa blogikirjoituksissa, mutta toisaalta olen vältellyt henkilökohtaisten asioiden jakamista, koska ei ole sinänsä tarkoitus kirjoittaa itsestä vaan maatilamme elämästä. Välillä mielessä olevia omiakin asioita voi varmaan kertoa, koska te lukijat kuitenkin peilaatte lukemaanne omaan elämäntilanteeseenne, ajatuksiinne ja mielipiteisiinne.
                            
Oikeastaan on ollut yllättävää huomata, kuinka moni kirjoituksia lukee ja kuinka harva niihin kuitenkaan reagoi. En tarkoita tällä, että tarkoituksena olisi kalastella mahdollisimman paljon tykkäyksiä vaan olisi mukava tietää, mitä ajatuksia siellä ruutujen takana herää. Tietysti sekin on mukavaa, että vaikka sitten kohteliaisuussyistä ette lyttää kirjoittajaa ja hänen pohdintojaan.

Mitäs sitten on tullut tehtyä? Olen tehnyt kaikenlaisia normihommia tilalla, viettänyt enemmän aikaa mieheni ja lasteni kanssa, opiskellut, tutustunut uusiin ihmisiin, panostanut enemmän ruokaan, liikkunut luonnossa, valokuvannut, herätellyt henkiin hiipuneita harrastuksia − ja nauttinut! En ole ankarasti stressannut, ja parturissakin tuli käytyä vasta tänään seitsemän kuukauden tauon jälkeen.
 
Green Care -opinnot ovat jo tässä vaiheessa antaneet hyvin paljon. On saanut keinoja oman hyvinvoinnin lisäämiseen, oppinut pysähtymään hetkeen ja tunnistanut itsessään piirteitä, jotka ovat painuneet unohduksiin tai sitten ilmestyneet omaan persoonaan ja ajatusmaailmaan uusina. Luonto on hyvinvoinnin lähteenä niin suuri asia, että vaikka se ehkä on historian kehityskulkujen saatossa useilta unohtunut, uskon ja toivon siitä löytyvän voimaa ja keinoja kaikkien elämänlaadun parantamiseksi.

Varmasti moni tietääkin ammattini, mutta olen siis varsinaiselta ammatiltani opettaja. Opintovapaani on myös mahdollisuus tarkastella ammatinvalintaani ja koulumaailmaa välillä kauempaa tai toisesta näkökulmasta. Varmasti jokaisella työyhteisöllä ja alalla ovat omat erityispiirteensä, mutta ehkäpä yhteistyöstäkin huolimatta meillä on vain epämääräisiä mielikuvia muiden töistä ja työpaikoista (vaikka ne olisivat tulleet tutuiksi esimerkiksi asiakkaan, potilaan tai oppilaan roolissa). Opettajan ammatti ei ole ollut itselleni koskaan unelma vaan mahdollisuus, johon liittyy hyviä ja huonoja puolia. Ihmisten kohtaaminen, suunnittelu ja toisaalta melko vapaat kädet ovat ehdottomasti plussaa. Toisinaan älyttömästi energiaa vaativa vuorovaikutus ja liian pienet resurssit epärealististenkin tavoitteiden ja toiveita kyljessä ovat liikaa.  
 
Toisaalta olen nyt tietoisesti vältellyt opettamiseen ja kasvattamiseen liittyviä asioita, vaikka tietysti omien lasten myötä se ei olekaan ollut sinänsä mahdollista tai edes toivottavaa. Syksyllä sattui kuitenkin surullinen tapahtuma, joka nosti mieleen monia ajatuksia ja muistoja: entinen oppilaani kuoli yllättäen liikenneonnettomuudessa. En väitä muistavani iäti oppilaideni nimeä, mutta jokainen on ollut ihmisenä iso osa elämääni tiettynä hetkenä ja vaikuttanut ajatuksiini, suunnitelmiini ja tekemisiini paljon.

Opintovapaani on nyt noin puolessavälissä. Maatilallamme tämän pitäisi tarkoittaa pahimpien kiireiden helpottamista, mutta omassa arjessani näyttää jokseenkin siltä, että olen suhtautunut ajankäyttööni taas kerran liian optimistisesti. No mutta toisaalta, eipä kaikkea tarvitse mahduttaa elämään juuri nyt.

Marraskuu on kuoleman kuukausi. Paitsi että luonto vaipuu horrokseen, niin vainajien muistopäivä, pyhäinpäivä, osuu tälle kuukaudelle. Eri kulttuureihin ja aikakausiinkin liittyvillä juhlapäivillä (pyhäinpäivä, kekri, halloween, día de muertos, samhain…) on yhteistä talven kynnys ja kuolleiden muistaminen. Näiden juhlien juuret liittyvät yli 2000 vuoden takaiseen maatalousyhteiskuntaan, joka juhli sadonkorjuun päättymistä ja huomioi samalla kuolleita esi-isiä.
 
Kuluneen viikonlopun aikana monet ovat muistelleet kuolleita läheisiään ajatuksissaan tai esimerkiksi viemällä haudalle kynttilän, ja hautausmaat näyttävätkin mahtavilta pyhäinpäivänä ja jouluna kynttilämerineen. Hautausmaat voivat tarjota paljon muutakin kuin konkreettisen paikan muistella läheisiään: tunnelmaa, kauneutta ja rauhaa. Aika pysähtyy ja (mikro)historia on konkreettisesti silmien edessä niminä ja muistomerkkeinä. Ja ovathan edesmenneet mukana arjen ajatuksissa, muistoissa ja vaikkapa vanhoissa tavaroissa joka päivä. Ylipäätään kuolema on kulttuurihistoriallisestikin varsin mielenkiintoinen aihe tapoineen, uskomuksineen ja rituaaleineen.

Marraskuu todella toi näille seuduille muun Suomen tapaan talven. Lämpötila on ollut yli kymmenen pakkasasteen tietämissä, ensilumi satanut ja maa alkanut jäätyä. Onneksi ehdimme anopin kanssa kiertää peltolohkoilla ottamassa maanäytteet. Näytteet otetaan siis vähintään viiden vuoden välein jokaiselta peltolohkolta. Pääpiirteissään lohkosta otetaan eri kohdista maata, sekoitetaan yhteen ja pakataan purkkiin. Lähetetään ne postissa ja sitten odotellaan tulosten saapumista. Miksi näin pitää tehdä? Säännölliset näytteet ovat ympäristökorvausten edellytys ja tiedot maaperästä tietysti viljelijän etu. No luomussa ei niinkään mietitä lannoituskuvioita, mutta kalkituksia kyllä.

Meille kylmyys iski harmittavasti ehkä pari viikkoa liian aikaisin, sillä hiehojen uusi katos on vielä keskeneräinen ja navetan päädyn valmistelut tyttöpossuille valuineen tekemättä. Tämän sunnuntain on isäntä saanut kulkea sulattamassa ja huoltamassa ulkona karjan juoma-automaatteja. Normaalisti ne eivät ole jäässä vielä näillä pakkasilla, mutta koska sarvipäät eivät ole vielä talvilaitumillaan, niin käyttämättöminä automaatit tietysti jäätyvät. Ja mitä syvemmälle putkistoihin ne jäätyvät, sitä hankalampi niitä on myöhemmin sulattaa.
                     
 
Vasikoiden erottaminen on tällä hetkellä pienellä tauolla. Syy ei kuitenkaan ole keleissä vaan osa vasikoista on vielä vähän liian nuoria erotukseen. Aivan ääneti ei erossa olo tänäkään vuonna aluksi sujunut, mutta hyvin sujahtivat esimerkiksi sonnivasikat isompien sonnien joukkoon. Suunnitelmien mukaan laitoimme vasikat ensin laitumella erilliseen aitaukseen pariksi päiväksi ja sitten siitä käsittelyhäkin avulla uuteen aitaukseen. Yhdestä sonnivasikasta täytyi oikein ottaa kuva, kun sen punertava karva pisti nyt oikein erityisesti silmiin muiden seasta.

Talven aloittavat juhlat ovat historiallisesti katkaisseet kesäaikaan liittyvät puhteet ja satokauden päättymistä on juhlistettu juhla-aterioin. Meillä syksyn peltotyöt ovat jääneet myös hieman vaiheeseen, kun esimerkiksi pudonneita auranosia on etsitty välillä maasta tuttavan metallinpaljastimilla. Ennen talonpoikaisessa Suomessa emännät siirtyivät sadonkorjuun jälkeen sisätöihin lankojen, kankaiden ja vaatteiden valmistukseen. Katsotaan nyt sitten, millaiseksi tämä emännän talvipuhteet muodostuvat. Vapaa-aikaa pitäisi näin opintovapaalla ainakin normaaliin talveen verrattuna olla enemmän.
   
Nykyihmiselle kesä tai talvi ei tietysti ole tehnyt suurtakaan muutosta ruokavalion suhteen, mutta onneksi viime vuosina on sesongeista kiinnostuttu taas uudelleen. Mainitsinkin joskus kesällä  Satokausikalenterista, mutta viime viikonloppuna pääsin oikein kuuntelemaan sen perustajan Samuli Karjulan ja tutkija Susanna Haaviston ajatuksia syömisestä, ruokakulttuurista ja tavoitteistaan, kun he olivat esittelemässä painosta tullutta teostaan Satokauden ruokaa. Jälkimainingeissa innostuin ostamaan kirjan lisäksi ensimmäistä kertaa myskikurpitsan, mutta en ole saanut vielä aikaiseksi tehdä siitä mitään. Jotain reseptiä on tarkoitus kokeilla, vaikka toisaalta ei lyhtykään nyt ihan vain amerikkalainen keksintö ole. Pohjolassa ne vain olivat ennen nauriista tehtyjä.

Hyvää talven alkua ja toivotaan lisää lunta maan ja kasvuston suojaksi!