Tulipahan keksittyä runollinen otsikko, mutta oikeastaan se kuvailee hyvin tämän postauksen sisältöä. Tilamme historiassa saavutettiin meille itsellemme merkittävä hetki toukokuun vaihtuessa, sillä kahden vuoden siirtymävaiheen jälkeen Leponiemen maatila on nyt luomutila.
 
Luonnonmukainen maatalous, viljely ja eläintenhoito tuntuvat hyvältä valinnalta. Jotenkin on vaikeaakin selittää, mutta pohjimmiltaan siihen liittyy yhteenkuuluvuuden tunne luonnon kanssa. Voisiko yrittää tehdä asioita niin, että antaa samalla jotain takaisin, kun itse saa? Kun luonto tekee ihmisen elämisen ylipäätään mahdolliseksi, niin voisiko miettiä kaiken kehityksen ja keksintöjen vaikutusta eri näkökulmista ja tulevaisuudenkin kannalta?

Luomu herättää tunteita ja vaikuttaa ristiriitaiselta yleisellä tasolla tai vaikkapa maatalousyrittäjien kesken. Alapuolella oleva kuva kertoo vanhan ja itsekin jo lapsena kuulemani ”totuuden” luomusta ainakin tällä seudulla ja varmaan koko maassamme.  Kun luomu symboloi jollekin näin vahvaa, koko kansakuntaa koskettanutta karmeaa kohtaloa, niin varmasti vaateet luonnonmukaisesti tuotetusta ruuasta tuntuvat jopa loukkaukselta ja käsittämättömältä typeryydeltä. Suvussa saattaa olla hengissäkin vielä ihmisiä, jotka kertovat omakohtaisia kokemuksia nälänhädästä ja puutteesta entisaikoina, joskaan ei sentään 1800-luvulta.

Kun luonto on tuhonnut ihmisen pinnistykset ja ponnistukset yrittää pysyä hengissä, niin totta kai kaikenlainen edistys ja tehokkaiden innovaatioiden käyttöön otto tuntuu parhaimmalta ja suorastaan välttämättömältä tavalta toimia. Koneellistumisen, luonnontieteiden kehityksen ja ilmaston lämpenemisen vuoksi ruokaa on yhä enemmän eikä sen tuottaminen ole yhtä epävarmalla pohjalla. Voisiko kuitenkin olla, että kaikki keksinnöt ja kehitys eivät pidemmän päälle ole asioita parantavia?
 
Tässä välissä täytyy todeta, että luomuviljely ei ole sama asia kuin viljely vaikkapa juuri 1800-luvulla, eli tarkoitus ei ole palata johonkin romantisoituun idylliin, vaikka tämän tilan isäntä ja emäntä niin kovasti historiasta pitävätkin. Nykyaikainen luonnonmukainen viljely perustuu ymmärrykseen luonnon toiminnasta ja tarpeista sekä syistä ja seurauksista eikä vanhanaikaisiin tapoihin tai sattumaan. Luomu ei ole siis asia, johon uskotaan tai mielipide. Luomuviljelystä on esimerkiksi siirtynyt toimintatapoja tavanomaiseen viljelyyn, kuten typensitojakasvien käyttö ja viljelykierto.

Luomun suosimista voidaan paheksua ikään kuin terveyden näkökulmasta. Ymmärtääkseni luomuruoka ei kiistattomasti ole (selvästi) ihmiselle terveellisempää kuin tavanomaisestikaan tuotettu. Selvä, mutta ei kai asioita voida tarkastella pelkästään ihmisen kannalta? Entäpä jäämien ja kemikaalien yhteisvaikutus? Ehkäpä yksittäinen sallittu pitoisuus jotain jäämää ruuassa tai jossain tavarassa ei ole vaarallista, mutta kun noita kemikaaleja tuppaa olemaan vähän joka asiassa, niin yhteisvaikutukset ovat vähintäänkin epäselvät.   

Miksi sitten pitäisi olla luomutila, koska voihan eläimiä hoitaa hyvin ja maita viljellä luonnonmukaisesti ilman mitään virallisia merkkejä tai statuksia? Toki näin voi tehdä ja useat varmaan toimivatkin niin. Näkisimme itse, että kyse on enemmänkin sitoutumisesta ja lupauksen antamisesta. Luomusäädökset ja -asetukset ovat toisaalta aika tiukkoja ja niiden noudattamista seurataan tarkasti ja säännöllisesti. Ei voi valita, että tämä sopii meille nyt tällä kertaa, mutta tuosta toisesta asiasta ei olekaan meille hyötyä. Näistä syistä myös luomutuet ovat suurempia ja tuotteet maksavat enemmän. Ja toisaalta mukana on tavanomaista viljelyä vahvemmin luontoa hyödyttävät seikat.     

Tämän emännän näkökulma luontoon on historiallisesti ja runollisesti värittynyt. Kansanperinteemme on pullollaan kuvauksia kunnioittavasta luontosuhteesta, mikä ilmeni esimerkiksi viljelyn ja metsästyksen yhteydessä.  Mitenkähän samaa suhtautumista ja asennetta saisi vähän lisättyä? No täytyy kyllä samaan hengen vetoon todeta, että en minä villissä luonnossakaan haluaisi elää, mutta sopivassa sopusoinnussa kuitenkin.

Suurin osa kirjoituksen kuvista on otettu sinisenä hetkenä, jolloin luonnonvalo on hienointa ja loihtii ympärillemme jopa taianomaisuutta ihan tavallisiinkin asioihin.

EDIT: Lisäsin väliin kappaleen ruuasta, joka oli epähuomiossa pudonnut pois...

Ihan huomaamatta on venähtänyt blogitauko melkein kuukauteen. Tähän ei ole ollut mitään erityistä syytä. Toisinaan ei ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista ja toisinaan ehkä liikaakin. Joistain jutuista on aikonut kirjoittaa, kun ne mahdollisesti vähän kehittyvät pidemmälle.
 
Tilalla on nähty syntymisiä ja kuolemaa, mutta onneksi edellisiä huomattavasti enemmän! Talvilaitumella kirmailee monta uutta sorkkaparia, joista jokunen on päätynyt facebookin videoihinkin. Vasikoita on tällä hetkellä reilu kymmenen ja vielä pitäisi tulla monta lisääkin. Niin ne vain mennä viipottavat sammalten, kivien ja risujen seassa hirmuista vauhtia ja tutkivat päivä päivältä ympäristöään yhä kauempaa. Päivällä ne saattavat torkkua ihan toistensa vieressä kuivissa heinäkasoissa jonkun emoista toimiessa usein tarkkailijana ja lastenvahtina.

Ylämaankarja synnyttää omatoimisesti yleensä ihan ongelmitta. Emo vetäytyy omaan rauhaansa ja synnyttää äänettömästi, usein melko nopeastikin. Tarkkailukierroksia laitumelle on kuitenkin hyvä tehdä usein, koska vasikat lähtevät joskus todella nopeastikin liikkeelle, jolloin korvamerkkien laitto muuttuu aika haasteelliseksi. Tänä keväänä meillä onkin ollut täällä lisäsilmiä havainnoimassa vasikoita, kun isännän sisko miehineen on myös muuttanut tilalle.
 
Poikimisongelmien vuoksi on menetetty yksi lehmä vasikoineen. Monen tunnin päätteeksi nuorempi ja vanhempi isäntä saivat vedetyksi mahaan kuolleen vasikan ulos. Aluksi vaikutti siltä, että emo selviää kuin ihmeen kaupalla, sillä se käyttäytyi ihan normaalisti viikon verron, mutta löytyi sitten keskellä päivää kuolleena laitumelta, aivan kuten eläinlääkäri arvelikin.

Sellaista odottelua tämä kevät nyt muutenkin on, varsinkin tänä vuonna. Sisälle kylvetyt siemenet ovat kasvaneet hyviksi taimiksi, mutta kuukahtavat luultavasti ennen kuin sopivan lämpimät ilmat saapuvat. Navetan vanhaan maitohuoneeseen on tarkoitus laittaa jonkinnäköistä kasvihuonetta, mutta vielä se on siihen tarkoitukseen ihan liian kylmä. Aitauksien kunnollisesta korjaamisesta tai pihapuuhista on turha haaveilla, kun viime päivinä töitä ja mielenharmia on teettänyt lumi. Mitähän lähes sulilla pelloilla majailleet kurjet, joutsenet ja muut muuttolinnut nyt tuumivat? Miten ne selviävät?

Kevään tulo enteilee kiireisempiä aikoja. Isännän ajatukset alkavat hiipiä tuleviin kylvöhommiin ja emännän ihanaan valoon, multaan ja luonnon heräilyyn. Isäntä on tehnyt viljan itävyyskokeita, ja itse ostin kaupasta vähän siemeniä ja jotain istutusruukkuja ja -pakkauksia. Isäntä suoraviivaisesti suunnittelee, toteuttaa ja yleensä onnistuu kylvöpuuhissaan. Emännän viljelypuuhissa olennaista ja tärkeää on haaveilu, siemenpussien hypistely ja viipyilevä hääräily − onnistuneesta lopputuloksesta voi olla sitten yllättyneenkin ilahtunut.   

Nyt olisi tarkoitus perehtyä taimikasvatukseen aikaisempia vuosia paremmin, kun tähän asti on kylvetty suoraan maahan siemeniä ja sipuleita tai ostettuja taimia. Isäntä oli myös huomannut oivan vinkin kananmunankuorille. Niistä saa loistavat luonnolliset ruukut siementen esi-istutukseen (puutarhaan ei pelloille).   Monen vuoden jälkeen voisi innostua vaihtamaan myös uudet mullat ruukkukasveihin.

Lehmärintamalle ei kuulu uutta. Viimeisimmät vasikat syntyivät ihan alkuvuodesta ja niistäkin yksi menehtyi myöhemmin tapaturmaisesti. Se jäi jostain käsittämättömästä syystä emonsa alle. Pelloilla vaeltelee kuitenkin karjan ja vuohen lisäksi kettu ja metsäkauriita.  Aiemmin repolainen jätti itsestään vain jälkiä sinne tänne tai ääriviivat riistakameran kuviin, mutta yhtenä iltana sattui oikeastaan lumoava kohtaaminen: Iltahämärissä huomasin talvilaitumella erilaisen karvakasan, joka osoittautui ketuksi. Aluksi se lähti karkuun, mutta uskaltautui sitten yhä lähemmäksi kuikuilemaan, kunnes jatkoi matkaansa lähimetsään. Söpöstä ulkonäöstään huolimatta ehkäpä juuri se saalisti suihinsa naapuritallin ankat. Emännän kotitarvekanoja täytynee vielä miettiä uudemman kerran.

Viime viikolle sattui koululaisten talviloma. Aivan loman aluksi lainasimme kirjastosta ison kassin kirjoja. Mukaan tarttui muun muassa kaksi luonnonmateriaaleihin liittyvää kädentaitokirjaa. Kylläpä sitä vain saisikin kaikenlaisia ihania sisustuselementtejä ja koristuksia tehtyä! Havainnollisten ohjeiden perässä olivat vielä tärkeät ohjeistukset jokamiehenoikeuksista, jotka kyllä kannattaa opetella.

Lomasäät eivät nyt parhaat mahdolliset olleet. Aluksi oli mukavasti pakkasta ja luontokin näytti hienolta, mutta sitten lämpeni.  Suvilumesta rakennettiin monta tuntia linnaa ja iglu takapihalle, mutta liian kauan jatkunut plussakeli romahdutti harmillisesti hienot rakennelmat.  

PS. Kevään korvilla voisi kaiken arkisen tohinan lisäksi toisaalta syventyä pohdiskelemaan kulutustottumuksiaan tai arjen arvojaan. Täältä löydät ekopaaston paastopolun, joka johdattelee monin eri vinkein hiljentämään ja hiljentymään.