Täällä me kasvetaan Suomen luonnossa, omalla tilalla, tuttujen lajitoverien ympäröiminä. Meistä huolehtii tutut emäntä ja isäntä, joitten työtä taas valvoo ja tarkastaa joka vuosi tarkat suomalaiset virkamiehet. Isäntä kasvattaa meijän ruuaksi nurmirehua luonnonmukaisilla tavoilla. Meijän elinolosuhteet on hyvät eikä me olla tarvittu antibiootteja, ennaltaehkäisevästi tai sairautta hoitamaan. Meitä voi nähä näin netin kautta tai tulla sovitusti moikkaamaan vaikka paikan päälle.
 
Kun me synnytään, meistä huolehtii emo, joka opettaa lehmäntavoille ja osaksi laumaa. Täällä me vietetään rauhallista lehmän elämää syntymästä melkein kuolemaan saakka. Kun tulee meijän viimenen päivä, me matkustetaan paikallisella eläinkuljetusautolla 50 kilometrin päähän pienelle lähiteurastamolle. Sillon kyytissä ei oo muita eläimiä.
 
Meijän lisäks kuluttajaa ja muuta luontoa arvostetaan myös. Meijän laidunnautojen liha on muuten ainoa lähes hiilineutraali lihantuotantomuoto. Elintarvikeviljan tuottaminen ei näin kaukana pohjoisessa oo ympäristön tai talouden kannalta järkevää.   Ja sit muuten lähilihalla vähennetään kuljetuksen, varastoinnin ja jopa ruokahävikin tarvetta. Ei oo monimutkasia ja katkeamisalttiita kylmäketjuja, ei hämäriä alihankkijoita tai piilotettuja lihaeriä. Se pakastettu liha, jota ei saaha myytyä, teetetään jalosteiksi tai menee koiranruuaksi.
 
Meijän isäntää ja emäntää harmittaa, ku kaikki ei oo kiinnostuneita ruuan terveellisyydestä tai turvallisuudesta tai sitte niillä ei oo mahollisuutta vaikuttaa syömisiinsä tai maksaa laadusta. Isäntää ja emäntää harmittaa myös muitten suomalaisten isäntien ja emäntien puolesta, kun niitä ei aina osata tai haluta arvostaa.
 
Emäntä ja isäntä ei yleensä tykkää laittaa ajatuksia meijän päähän tai sanoja meijän suuhun, ku eihän ne niitä oikeesti tiijä. Mutta nyt ne aatteli, että se ois kaikkien kannalta eettistä ja oikein.  On ne meitä muuten sen verran tarkkaillu ja meistä huolehtinu, että kaipa ne meistä jotain tietää.  

Naudan pihvin kypsyysaste vaikuttaa oleellisesti ruokahetken makukokemukseen. Toisaalta, vaikka olisi onnistuttu saavuttamaan oikea kypsyys, elämys voi jäädä jokseenkin latteaksi, jos muissa pikkujutuissa on epäonnistuttu. Tärkeitä ovat myös oikea leikkaustekniikka ja lihan vetäytyminen.

Kun pihvien valmistus alkaa fileen tai muun lihaosan leikkaamisella, poistetaan lihasta ensin kalvot ja rasvakohdat oman maun mukaan. Rasva toisaalta tuo paistettaessa lisää makua, ja rasvareunuksen voi näppärästi jättää lautaselle.  ”Perkaamisen” jälkeen leikataan liha pihveiksi, ja tässä kohden on erityisen tärkeää leikata poikkisyin, eli syiden vastaisesti. Jos pihvi on leikattu lihassyiden myötäisesti, lihasta tulee sitkeää ja huonon makuista. Pihvit on tarkoitus myös saada mahdollisimman saman paksuisiksi, jotta ne kypsyvät sitten tasatahtiin.

Pihvejä voi tehdä fileiden ja entrecôten lisäksi ainakin sisä- ja paahtopaisteista, ja nykyään meiltä saa ulkofileetä myös valmiiksi leikattuina pihveinä. Jäässä oleva liha on syytä sulattaa hitaasti. Perinteisten ohjeiden mukaan sulan pihvilihan pitäisi olla ennen valmistusta puolisen tuntia huoneenlämmössä, koska kylmän lihan kypsyminen on epätasaisempaa. Näin olemme myös itse toimineet, vaikka eräs netin epävirallinen joskin arvovaltainen testiryhmä on tullut päinvastaiseen tulokseen. Tätähän voisi kokeilla valmistamalla samalla kertaa pihvit kahdella tai useammalla eri tavalla…

Olemme kypsentäneet pihvejä 1) pelkästään pannulla, 2) uunissa ja 3) grillissä. Ensimmäisessä tavassa koko kypsyminen tapahtuu siis liedellä ja toisessa pihvin pinta saa paistinpannulla vain mukavan värin ja kuvion ennen uunikypsennystä. Kolmas tapa on ehkä sinänsä yhdistelmä uunia ja pannua, koska aluksi paistetaan pihviä grillin kuumemmassa lämmössä ja sitten kylmemmässä, epäsuorassa lämmössä.

Pannua ei saisi ahtaa täyteen pihvejä, ettei se kylmene ja kypsyminen heikkene. Pelkästään pannulla paistettaessa oikean kypsyysasteen määritys tapahtuu (kellon lisäksi) pintaa tarkkailemalla. Kun pihvin pintaan nousee lihasnestettä, käännetään pihvi. Kun toisellekin puolelle nousee lihasnestettä, pihvin kypsyysaste on medium. Jos se ei riitä omaan makuun, molemmilta puolilta paistetaan lisää.

 Uunissa ja grillissä paistettaessa kypsyys on ehkäpä helpointa todeta erillisellä lämpömittarilla, jonka halutaan näyttävän tiettyä sisälämpötilaa, vaikka pinnan ja ajan suhteen on näillekin kypsennystavoille omat ohjeensa. Ja grilliin kannattaa ehkä valita rasvaisempaa lihaa kuin sisäfilee.
 
Paistoaika ylipäätään riippuu luonnollisesti pihvin paksuudesta, lihan osasta ja paistovälineistä, joten aikaohjeet ovat enemmänkin suuntaa antavia. Niitä löytyy netistä helposti. Pihviä ei kannata käännellä turhaan, kokeilla haarukalla tai leikellä, koska tällöin lihasnesteet katoavat ja mehukkuus kärsii.
                            
Maustamme pihvit kypsentämisen loppupuolella. Joku saattaa väittää etukäteen maustamisen johtavan koko pihvin (ei siis vain pinnan) maustumiseen, mutta tarvitseeko hyvää lihaa edes läpeensä maustaa?

Halutun kypsyysasteen jälkeen liha nostetaan folion sisään (pois kuumasta) vetäytymään noin 10 minuutiksi. Tämä on tärkeä vaihe, koska liha jatkaa hieman kypsymistään ja mureutuu. Jos folion käärii tiukaksi paketiksi, rapeus kärsii.
 
Lepovaiheen aikana lämpö ja nesteet tasautuvat ja pitävät siten kosteuden ja maun tasaisesti koko pihvissä. Jos lihan pinta jäisi sisustaa kuumemmaksi, nesteet valuisivat pohjalle. Ilman vetäytymistä suuri osa mausta valuu siis harmillisesti lautaselle heti leikattaessa.

Liharotuisia karjoja on maailmassa kymmeniä, joista Suomessa suosituimpia ja tunnetuimpia ovat Angus, Charolais, Hereford, Limousin, Simmental sekä Ylämaankarja. Jokainen rotu eroaa niin ominaisuuksiltaan kuin ulkomuodoltaankin merkittävästi toisistaan. Toiset rodut, kuten Limousin ja Charolais, soveltuvat tehotuotantoon, mutta etenkin Ylämaankarja tulee toimeen varsin vaatimattomalla ravinnolla.  Eri rotujen teuraspainoissa, emojen ominaisuuksissa ja tietenkin myös lihan koostumuksessa sekä maussa on eronsa. Ylämaankarjan lihassa on luontaisesti vähän rasvaa sekä karkearehuruokinnan ja runsaan liikunnan ansiosta riistamainen ominaismaku. Se häviää joillekin roduille kasvunopeudessa ja teuraspainossa, mutta peittoaa ekologisella kasvatustavalla ja terveyshyödyillä esimerkiksi viljalla ruokitut eläimet (mm. rasvahappoprofiili ja hivenainepitoisuus).

Lihan makuun vaikuttaa myös stressi. Hyvillä elinolosuhteilla ja lyhyellä teurasmatkalla on eläimen hyvinvoinnin lisäksi myös kuluttajalle suuri merkitys. Esimerkiksi meillä eläimet syntyvät ja elävät samalla tilalla ja matka teurastamolle on alle 50 km. Sieltä tuotteiden kuljetus takaisin tilamyymälään on osa jo muutenkin tapahtuvaa kylmäkuljetusta, eli etu hiilijalanjäljen kannalta ajatellen.

Loistava tietopläjäys pihvilihasta ja eri roduista on ainakin Netflixin kautta näkyvä Steak Revolution (2014). Se kaupan ja ravintolan häränliha ei muuten melko varmasti ole oikeasti härkää eli kuohittua sonnia vaan parhaimmillaan jotain edellä mainittua pihvirotuista sonnia. Todennäköisesti se kuitenkin on tavallista maitorotuista nautaa, jota on 90 % Suomessa myytävästä naudanlihasta. Ravintolassa se ei useinkaan ole edes kotimaista.

​Tilalla on pyörähtänyt taas aktiivisempi kevätkausi käyntiin ensimmäisten vasikoiden myötä. Oikeastaan vasikoimiseen on nyt liian aikainen vaihe, koska periaatteessa voisi olla kovinkin kylmiä ilmoja. Mietinnässä onkin, miten lykkäämme ensi vuoden poikimisia. Tai no, sonni täytyisi erottaa joksikin aikaa emolaumasta, mutta se taas edellyttää järjestelyjä.
 
Laitumella olevat kolme mustaa pikkuvasikkaa ovat löytäneet toisensa ja kohta varmaankin aletaan nähdä vauhdikkaita leikkejä. Vielä vauhtia vähentävät iän lisäksi laitumen paikka paikoin jäiset kohdat. Vasikat liikkuvat aina aluksi tiiviisti emonsa vierellä, mutta uskaltautuvat päivä päivältä kauemmaksi, ja toisaalta emojenkaan suojelunhalu ei ole niin voimakas kuin pienokaisten ensimmäisinä elinpäivinä. 

Liukkauden lisäksi suoranaista vaaraa ovat aiheuttaneet voimakkaat tuulenpuuskat. Armottomat puhurit ovat särkeneet hiehojen ja karjun pressukatokset ja puita on kaatunut niin talvilaitumelle kuin vanhojen villisikatarhojenkin päälle. Tarhaan kaatuneet puut eivät haittaa, koska ne eivät ole nyt talvella käytössä, mutta lehmien viereen kaatuneet puut olisivat voineet saada osuessaan pahaa jälkeä aikaan.

Vasikoiden tarkkailujen lisäksi oman mausteensa eläinarkeen lisäävät kiimat. Hinkkis-possu kaipailee selvästi karjuseuraa. Se muun muassa murisee, käyttäytyy levottomasti, toisinaan jopa aggressiivisesti eikä edes keskity ruokaan samoin kuin ennen. Tätä pitäisi kestää vain muutaman päivän kerrallaan, mutta tietysti toistua sitten kuukausittain. Samanlaisia merkkejä on ollut aiemminkin nähtävillä, mutta ei yhtä vahvasti. No, aivan pianhan tyttöpossut saavuttavat vuoden rajapyykin, jonka jälkeen Einari-karjun seura onkin ajankohtaista. Hormonien hyrräystä on ehkä havaittavissa myös hiehoilla, sillä tänä aamuna yksi niistä löytyi karkuteiltä. Se oli, uskomatonta kyllä, hypännyt yli korkeasta panssariaidasta ja haisteli innoissaan aidan takaa emolehmiä ja Petrus-sonnia.

Kissojenkin seuraelämä luultavasti aktivoituu tässä kuukauden-parin sisällä, mutta nyt ne seurailevat meitä tiiviisti päivän askareissa. Kollimme on viimeinkin kooltaan mennyt ohi Mummo-kissasta, mutta jotenkin höpsähtäneen lapsekas se on vieläkin. Joskus kattiseurasta tuntuu olevan myös harmia. Talvilaidun pitää tarkistaa mahdollisten uusien vasikoiden vuoksi muutamaankin kertaan päivässä, ja lahkeissa naukuvat kisut vetävät väärällä tavalla puoleensa lehmien huomion. Kameran eteen ne tuntuvat myös tupsahtavan mielellään, mutta ei välttämättä niin, että niistä saisi hienoja poseerauskuvia. 

​Eläinten aktivoitumisen lisäksi muutama päivä sitten ilmassa väreili lupauksia joskus koittavasta keväästä. Auringon ihanat kultaiset säteet herättelivät huomaamaan, että syksyn, lumen ja kylmän myötä oli taas kerran vaipunut jonkinlaiseen talvihorrokseen itsekin. Onneksi tuon turruttavan kooman huomaa vasta, kun harmautta ei enää toivottavasti ole kovin kauaa.