Tänään ajattelin kirjoittaa puuhasta, joka harvoin onnistuu isännältä yksin - korvamerkkien laitto uusille vasikoille. Jokainen vasikka on korvamerkittävä 20 päivän kuluessa syntymästä, mutta käytännössä se on helpointa vastasyntyneen kanssa. Uusi vasikka ei vielä kirmaa kovaa vauhtia ympäri laidunta vaan lepäilee paikoillaan emon läheisyydessä. Ja yleensä nämä kaksi ovat muutaman päivän erillään muusta laumasta, koska emolehmä haluaa vetäytyä rauhassa poikimaan.
 
Tällä viikolla on syntynyt kaksi vasikkaa parin päivän sisällä. Molemmat emot olivat hiehoja, ja synnytykset sujuivat onneksi hienosti. Tällä viikolla poikkeuksellisesti myös minä pääsin apuun merkkauspuuhissa, sillä usein vasikat ovat sattuneet syntymään arkena ja vielä siihen aikaan, kun olen päivätyössäni muualla. Tuolloin vanha isäntä on ollut uuden apuna.  
 
Nyt poikimiset tai oikeastaan uudet vasikat huomattiin molemmat illalla. Ensimmäinen vasikka, Nerida, oli syntynyt ehkäpä vain puolta tuntia aiemmin, ja aluksi se näytti kaukaa nähtynä erehdyttävästi aivan edelliseltä uudelta vasikalta ja sen emolta, koska väritykset sattuivat olemaan samat: punaruskea lehmä ja musta vasikka takalaitumella. Isäntä oli laittamassa paalia samalle laitumelle ja paluumatkalla huomasikin uuden vasikan. Korvamerkkiä ei kuitenkaan enää voinut laittaa kaikessa hiljaisuudessa, koska muu lauma oli lähtenyt traktorin perässä samaan suuntaa.
 
Isäntä huristi hakemaan minua, ja lähemmäs päästyämme siirryin ratin taakse ja isäntä kauhaan pihtien kanssa. Lauma oli huomannut uuden tulokkaan. Kevään varhaisimmat vasikat nuuhkivat jo Neridaa innokkaasti, sonni tutkaili poikinutta lehmää ja muut emot pyörivät ringissä ympärillä. Sinne sitten vain työntämään isäntää nyt jo vähän vauhkoontuneen lauman joukkoon sonnia ja sen sarvia väistellen. No onneksi ymmärsin tarpeeksi hyvin isännän käsimerkkejä, ja suhteellisen pian isäntä saikin napattua vasikan syliinsä ja sitten vain kauha kohti korkeuksia! Naps ja naps, pyyhintä heinällä, kameran välähdys, pieni peruutus, kauha alas ja vasikka takaisin emon luo. Sydän tykytti ja jaloissa sykki emännällä (miksei tietysti isännälläkin ja vasikalla).

Neridasta napattu kuva jäi harmillisen epätarkaksi.


Tänään onnistuttiin olemaan ovelampia: uusi emo ja ehkäpä jo usean tunnin ikäinen vasikka olivat taas sopivasti erillään, mutta nyt saatiin teljettyä muun lauman reitti osittain traktorilla ja osittain emännällä, kun asetuin itse pitkä keppi valesarvinani vahtiin kulkureitille. Isäntä onnistui hiipimään tumman sonnivasikan luo ja laittamaan sille merkit. Kuvaamiseen ei käytetty arvokkaita sekunteja, sillä lehmä voi olla omistushaluinen ja arvaamaton.


Tervetuloa Nerida ja Nerva!

Täällä on tullut vettä jo useampana päivänä. Silloin ei viitsi oleilla ulkona pakollista enempää, mutta sisällä voi suunnitella, mitä kaikkea sitä sitten poutapäivinä tekisi. Aiemmin tällä viikolla lainasin kirjastosta puutarhakirjoja ja eilisen illan selasin Pinterestin kuvatarjontaa. En juurikaan harrasta to do -listoja kotona, mutta nyt olen tehnyt suunnitelmia, mitä kaikkea voisi tai pitäisi tehdä tänä keväänä ja kesänä pihalla:

• kylttiteline
• maanpeittokasvit takapihan rinteeseen + kivet
• puiden ja pensaiden alustojen kate
• kasvimaan siirto omenapuiden viereen tai kasvihuone
• kesäkeittiö
• ikkunan eteen kukkalaatikot (kissat)
• pihan reunaojan huolittelu  kivillä?
• keinut pois
• mitä hiekkalaatikon tilalle?
• uusi portti esim. heinäseipäistä
• rappuset takaterassin vierestä alas
• terassin kaiteet
• katot kuntoon
• ulkorakennusten maalausta

Listaan on tullut tärkeitä, tarpeellisia ja välttämättömiäkin hommia, mutta myös haaveita ja mielialaa piristäviä aikeita. Nyt näin blogi-silmillä tarkasteltuna voisi todeta, että hommaa on paljon (kun lista ylipäätään on puutteellinen ja keskeneräinen), ja kysyä, onko viime kesänä tehty mitään. Listalle ei ehtinyt ruusupuskien leikkaus, koska innostuin yhtenä iltana saksimaan - ehkä liikaakin, mutta sittenpä sen näkee.
 
Vanhaan taloon ja pihapiiriin muuttamisessa on etunsa, esimerkiksi pihaa ihanasti varjostavat vanhat koivut. Toisaalta kunnostaakin täytyy yhtä sun toista, ja tietysti sitä haluaa vähän tuunata paikkoja omanlaiseksi. Ennen tilalle muuttoa olemme asuneet eri paikoissa vuokralla, joihin osaan on kuulunut pihaa ja osaan ei. Sisäkukkien suhteen olen kehittynyt jo niin eteväksi, etten tapa kaikkia ostamiani tai saamiani kasveja, joten ehkä toivoa on myös puutarhan suhteen.
 
Loppuviikon sääkartat lupailevat korkeampia lämpötiloja ja poutaakin, joten ehkä innostutaan saksimaan vaikka vadelmapuskia seuraavaksi.  Ja sateen sattuessa voi vaikka katsella vanhoja kesäisiä kuvia…

Tässä ovat ilmeisesti meidän villasikojemme parhaat puolet, tai sitten ne eivät ole vain yhtään kiinnostuneita emännästä (paitsi ruoka-aikana tai makupalojen jälkeen).  Olen yrittänyt kuvata sympaattisia karvapossujamme, mutta suurimmassa osassa otoksista voi hyvin seikkaperäisesti tarkastella niiden suorina tai sykkyrällä olevia saparoita tai epäselviä, kamerasta karanneita ääriviivoja.
 
Ehkä paikallaan olo ei olekaan sikojen juttu ainakaan vielä näin keväällä. Nyt ne nimittäin kirmaavat ympäri aitausta ja vilistävät edestakaisin herkkuja etsimässä ja maata tonkimassa. Luimme etukäteen, että nämä siat nukkuisivat jopa 16 tuntia vuorokaudessa, mutta ainakaan sikeää unta se ei päivällä ole: ihan kuin Hinkkis ja Vinkkis aavistaisivat, kun vain kurkistaa ikkunasta, nimittäin jo silloin katoksen heinäkasat pölähtävät ja kaksi harmaata kärsää tervehtii tulijaa ovenraossa.
 
Siat ovat vielä kovin puhtaan näköisiä vaaleine karvapeitteineen, mutta ei välttämättä enää kesällä. Ehkäpä silloin näemme kaksi kuraista möhköä lammikossa röhnöttämässä mutakylvyistä nauttien ja välillä kylkeä kääntäen. Nyt niiden karva on vielä muutenkin aika lyhyttä, vaikka porsaille tyypillistä viiruisuutta ei enää ole havaittavissa. Näille villasioillehan pitäisi nimensä mukaisesti tulla mukavan muhkea ja kihara karvoitus.

Ostimme possuille virikkeeksi kuvassa näkyvän pallon, mutta vielä se ei ole voittanut mönkijän tai traktorin pärinää. Heti, kun isäntä käynnistää jommankumman koneista, sorkkien söpsötys pysähtyy siihen paikkaan ja korvat höristyvät äänen suuntaan. Talvella lehmillemme moiset äänet merkitsevät yleensä uuden paalin ja samalla ruuan saapumista, joten ainakin vielä possut ovat voineet myös tarkkailla samalla karjan voimistuvaa mölinää, kun traktori liikkuu kohti talvilaidunta. Kohtapa sitten alkavatkin isännän ja traktorin todelliset tehotunnit peltotöiden myötä. Silloin ei varmasti jaksa enää kärsä niinkään värähtää, kun moottori käyntiin pärähtää. (Edit. isännän huomatus, että koneet kyllä pysyvät käynnissä eikä niitä tarvitse käynnistellä vähän väliä…)
 
Hinkkikselle ja Vinkkikselle voisi opettaa ilmeisesti myös jonkunlaisia (sirkus)temppuja. Sitä varten pitäisi varmaankin hommata jostain valjaat. Emäntää hiukan huvittaa myös mielikuva muiden lenkkeilijöiden reaktioista, kun hihnan päässä olisikin totutun koiran siasta lampaan ja tavanomaisen sian risteytykseltä näyttävä (lemmikki)possu.