Tänään päästettiin lehmälaumamme talvilaitumelta vihreämmälle ja vehmaammalle kesälaitumelle. Karjamme on tottunut siihen, että kun jalkaisin tai erityisesti mönkijällä liikutaan pelloilla, on mahdollista päästä uudelle laitumelle. Nytkin isännän aitaamista säesti kiivas huutokuoro ja työskentelyä seurasi tiiviisti usea silmäpari.
Vihdoin tuli aika avata veräjä, ja mitä tapahtuikaan − ei yhtikäs mitään. Siinä sonnimme toljotti kiltisti paikoillaan ja odotti; ja niin odottivat lehmät, vasikat, kissat ja ihmiset. Lopulta kutsuäänien ja ruohotukkojen maanittelemana Petrus-sonnimme uskalsi ottaa ratkaisevat askeleet ja johdattaa laumansa maukkaan uuden nurmen luo. Siirtyminen sujui siis varsin rauhallisesti eikä vastaavaa ilakointia tai saksipotkuja havaittu kuin monesti talvet sisällä olleiden lypsylehmien kesälaitumille kirmaamisessa. Ylämaankarja on toisaalta lajina (tilanteesta riippuen) tyyni ja rauhallinen, joten ehkäpä laumamme oli vain yksinkertaisesti cool. Mitäpä sitä hötkyilemään!
Uusille vasikoille myös kaikki tämä on tietysti uutta. Niinpä ne jäivät edelleen vain katselemaan ja odottamaan aidan taakse. Sähkölangan tehot ovat niille varmasti tulleet jo harmillisenkin tutuksi, joten mitenkä ne voisivatkaan ymmärtää, että virtapiiriin on ilmestynyt nyt lehmien mentävä aukko.
RSS Feed