Tarinoita

Kaikki palaa aina tarinaan. Missä kohtaa olet omassa elämässäsi? Miten elämäntarinasi liittyy toisiin tarinoihin? Mitä tapahtui aiemmin paikassa, jossa juuri nyt olet? Mitä tunsivat ja ajattelivat toiset ihmiset vastaavissa elämäntilanteissa?
 
Tämän syksyn aikana erilaiset tarinat ovat pyörineet mielessä: Omaa ja toisten elämäntarinaa on tullut taas pohdittua Voimauttavan valokuvauksen opinnoissa. Tilaamme ja sen ympäristöön liittyviä kertomuksia on kuullut ja tullut itsekin lukeneeksi lisää.  Välillä tarinat ovat kuljettaneet tyystin eri ajanjaksoon, kuten jo perinteeksi nousseilla Kokkolan keskiaikapäivillä. Kuulaana ja kauniina syyskuisena lauantaina oli mahdollista tempautua osaksi elämyksellisiä kertomuksia Kaarlelan kirkonmäellä. Parisen viikkoa sitten olimme hankematkalla Kyrönmaalla, jossa historia limittyy mielenkiintoisesti osaksi nykyaikaa ja paikallisia tarinoita.

Napue tarkoittaa joillekin vuonna 2015 maailman parhaaksi valittua suomalaista giniä. On se toki sitäkin ja pelkkä yritystarina menestystuotteen takana aika huikea, mutta kannattaa tutustua siihen alkuperäiseen tarinaan. Tarkoitan Napuen taistelua vuonna 1714, jonka muistoksi ruisgini on nimensä saanut. Se tarina ei ole kaunis mutta sitäkin vaikuttavampi.
 
Isäntä osti voittoisan ginipullon vitriiniimme ehkäpä vuosi sitten. Täytyy todeta, että sisältöä on vieläkin jäljellä, mutta oikeastaan pullo on sisustusesineenä aika tyylikäs. Tuotteen onnistunut ulkomuoto ei liene sattumaa, sillä Kyrön viskitislaamon pakkaukset ovat muuten menestyneet Cannesin mainosfestivaaleilla.

Kyrönmaan Orisbergin kartanoalueella on myös mielenkiintoinen historia. Katselimme esimerkiksi entisessä maamieskoulussa vanhoja opetusmateriaaleja ja kuljimme ensimmäisen suomalaisen tekojärven rannalla. Aikamoisiin tekoihin tai pitäisikö sanoa haaveiden tai päähänpistojen toteuttamiseen on ennen ryhdytty: Ai että, kaunis lampi olisi tällä paikalla ihana. No tehdään! Oi, kun tuohon maisemaan sopisi pieni saari…No tehdään sekin!
 
Kuvautimme itsemme isännän kanssa myös kartanoalueen kauniin kellotapulin edessä. Arvatkaapas, mikä tarina siihen liittyy? No siellä Carl Ludvig Engelin suunnittelemassa pylvästapulissa ovat toisilleen lupautuneet ja kihlat vaihtaneet Jean Sibelius ja Aino Järnefelt. Paikkaan liittyy myös oman sukuni muistoja elämän varrelta, suunnilleen puoli vuosisataa sitten. 

Täytyy oikeastaan todeta, että vuosi vuodelta ehkäpä juuri syksy tuntuu parhaimmalta vuodenajalta. Ruskan värit ja syksyn kaunis valo hivelevät silmää. Noh, sadepäiviä on kyllä sattunut tälle syksylle luvattoman paljon, mutta meillä ei ole ollut nyt onneksi puitavaa viljaa. Aiemmista vuosista poiketen isäntä on kylvänyt parille pellolle syysruista, jonka alku ainakin näyttää lupaavalta.
 
Kasvulaatikoista ja omenapuista saatiin ihan mukavasti satoa. Punajuurista voisi tehdä taas borssikeittoa, ja isäntä intoutui jo tekemään omenasiideriä, joka ei kylläkään ensimmäisellä maistelukerralla tainnut olla vielä ihan valmista. Metsät pursuilevat puolukoita, joten sitäkin satoa pitäisi talteen ehtiä keräämään. 

Ensi vuosi tuo muutoksia maatilamme tarinaan. Afrikkalaisen sikaruton torjuntaan varaudutaan Suomessa mittavilla toimilla. Jos jatkossa aikoo pitää sikoja ulkona, pitää tupla-aitasuojauksen olla aukottomasti kunnossa. Tämä ei välttämättä olisi meille ongelma, jos pitäisimme possujamme vain metsätarhoissa. Niille tarvitaan kuitenkin monia eri paikkoja, esimerkiksi porsimis- ja vieroitusaikoina. Hinkkiksen ja Vinkkiksen on ollut tarkoitus porsia vain yhdesti vuodessa, joten eivät ne voi olla Einarinkaan kanssa samassa aitauksessa kuin vähän aikaa.
 
Jotkut tilat ovat ilmeisesti ratkaisseet ongelman rakentamalla koko tilansa ympärille tavalliset ja panssariaidat. Me olemme sitä vastoin päättäneet luopua kokonaan villasikojen kasvatuksesta. Isännälle asia taitaa olla helpotus, mutta emännälle ja lapsille tulee kyllä haikea mieli. Possujen hoito on kuitenkin ollut iso osa arkeamme puolitoista vuotta.

Jostain syystä kaikenlaiset hienot mietelauseet ovat tuntuneet itsestä usein kliseisiltä, mutta täytynee myöntää, että usein niihin sisältyy paljon viisautta. Piti oikein googlettaa vanha totuus, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. En kuitenkaan ollut kuullut ajatelman jatkoa Helen Kellerin sanoittamana: "Kun yksi onnen ovi sulkeutuu, toinen aukeaa. Me vain tuijotamme niin kauan sulkeutuvaa, ettemme näe sitä toista, joka on meille auennut." Elämässämme ovat niin monet ovet jo auenneet ja sulkeutuneet, että jotain Kellerin ajatelmasta on alitajuntaan jäänyt.

Hyvää syksyä!