Koivuntuohirunoja

Olen metsästä. Te sanotte: juntti.
Pääni on koivusta. Te sanotte: Artek.
Menen päin mäntyä. Te sanotte: mokasi.
Tästä lähtien olen se miltä näytän.
Sama mitä sanotte.
 

Kari Hotakainen

Löysin pari kuukautta sitten isännän isovanhemmille kuuluneen runoteoksen Koivuntuohirunoja. Osa runoista on tehty juuri kirjaa varten ja osa poimittu eri kokoelmista. Parikymppisen kirjan kansiliepeille ei ole kirjoitettu omistajaa tai lahjoittajaa, mutta koska isännän mummo on ollut nuoruudessaan  innokas runonlausuja, on kokoelma oletettavasti hänen. Luin nämä ”tunnustukselliset runot metsistä ja puista” ja tykästyin osaan.

Runoutta ylipäätään voi pitää hyvänä kirjallisuudenlajina: Välimerkkisäännöt eivät ole välttämättä niin tarkkoja, voi tehdä aivan omia tulkintojaan, pienessä tilassa voi sanoa yllättävän paljon ja kirjo on valtava loruista ja laululyriikoista niin mahtipontisiin oodeihin kuin moderneihin proosarunoihinkin. Toisaalta runous voi olla hankalaa, sillä kielikuvat ja rakenteeseen, välimerkkeihin, asetteluun ja rytmiin liittyvät tasot eivät aukea välttämättä nykyajan nopeatempoisuuteen tottuneelle ihmiselle, joka ei malta pysähtyä, keskittyä ja ajatella.
 
Muutama vuosi sitten oli muodissa downsiftaaminen, eli kohtuullistaminen ja mielekkyyden löytäminen elämään aika radikaaleinkin irtiotoin. Sittemmin on ehkä alettu puhua jotenkin lievemmästä arjen muuttamisesta niin, ettei välttämättä putoa ikään kuin tyhjän päälle alkuhurmoksen jälkeen. Enpä tiedä, ehkä laadukas arki, jos nyt tällaista termiä voi tässä käyttää, on vähän sama kuin terveellinen elämäntapa tai laihdutus. Tiukasta dieetistä ei ole hyötyä, jos sen jälkeen palataan takaisin vanhoihin tottumuksiin, ja toisaalta joku taas tarvitsee täyden stopin, jotta pystyy täysin irrottautumaan entisestä ja alkaa rakentaa uusia tapoja.          

Yhtenä tärkeimpänä asiana opintojen kautta on itselle noussut ajatus arkisen elämän voimaannuttavista hetkistä. Green Care ei pyri siihen, että kaikki muuttaisivat takaisin korpeen vaan että vuosien saatossa hiipunut ihmisen ja luonnon suhde osattaisiin tunnistaa ja ottaa huomioon paremmin omassa arjessa. Kaupungeissa tämä voisi esimerkiksi tarkoittaa paremmin suunniteltuja viheralueita. Ihan heti ei tule mieleen, että terveyden lisäksi luontoelementtien määrä liittyy myös kuolleisuuteen, mutta tämäkin on tutkimuksilla todettu.

On ollut jännä huomata opiskelevansa alaa, johon törmää nyt vähän joka lehdessä. Metsän ja luonnon positiivisesta ja hyvää tekevästä vaikutuksesta kirjoitetaan jos jonkinlaista juttua. Luonnon on muuten todettu vaikuttavan positiivisesti myös kuvien ja äänien kautta, jos ei itse pääse luontoon. Itselleni on tämän blogin kirjoittamisen yhtenä taustasyynä luonto- ja eläinkuvien esittely maatilamme arkisten puuhailujen rinnalla. Ja olen saanut viestiä kiertoteitse ja ihan suoraankin, että on mukava katsella esimerkiksi kuvia eläimistämme.

Tietysti uskon myös (toisinaan hienovaraiseen) esimerkin voimaan, niin että joku havahtuisi itsekin ja lähtisi etsimään ulkoa ihania yksityiskohtia, yllätyksiä ja nauttimaan. Eilen tein isännän siskolta lainaamani järjestelmäkameran kanssa kuvausretken metsään. Retki tarjosi positiivisia ja negatiivisia yllätyksiä, vaikka kuvasaalis jäi hieman köykäiseksi. Aluksi lapsemme olivat mukanani. Kun pääsimme metsänreunaan, niin valmistauduimme oikein teatraalisesti vetämään keuhkot täyteen ilmaa, koska siinä kohdassa on tähän asti leijaillut ihana tuoreen kaadetun puun tuoksu. Tämä oli virheliike, sillä nyt puupinon kohdalla oli käsittämättömän paha mädäntyneen heinän ja sonnan haju.
 
Positiivisen yllätyksen puolestaan järjesti orava. Tuossa vaiheessa liikuin yksin metsätiellä ja muistelin paikkakuntalaisen miehen juuri voittamaa luontokuvakilpailua. Ajattelin, etten ole oikeastaan törmännyt omilla retkilläni metsän eläimiin vaan vain niiden jättämiin jälkiin ja vihjeisiin. Samassa ihan vierestä yläpuoleltani kuului räsähdys, ja huomasin oravan säikähtäneen ja pakenevan minua. Tumpulasormeni eivät oikein onnistuneet toimimaan nopeasti, joten kuvaan tallentui kurre kovin pienenä. Huomaatko sen?

Laitetaanpa tähän loppuun vielä yksi runokokoelman syksyruno, kun pihamme vaahterakin hehkuu niin sopivasti.

SYKSYISIN
 
Vaahteranlehdet tekevät nopeasti
sisälle metsän. Kevyessä
 
tuulessa ikkunalaudalla
 
lohenpunaisina, uljaana lainehtivan
maissipellon tähkien keltaisina
 
kääntävät kylkeään, elävät.
Kuiskivat, puhelevat. Tirskuvat.
 
Ennen pitkää ne kuivettuvat
vanhuksen posken ihon
 
haitarintiheille uurteille. Silti,
jos katsoo kyllin tarkasti
 
näkee mikä viisaus kytee kauan
niiden lujassa katseessa.
 
Marras- ja joulukuun syvää
pitkospimeää lämmittävä.
 
Sammaleenkarhea. Jäkälänpuhdas.
 

Jouni Inkala

Ps. lisää juttua downshiftaamisesta ja vihreistä asuinympäristöistä:

http://www.hs.fi/elama/a1464148957000
http://www.gcfinland.fi/blog/kirsi-salonen-mieli-maisemassa?id=16516