Kaikki palaa aina tarinaan. Missä kohtaa olet omassa elämässäsi? Miten elämäntarinasi liittyy toisiin tarinoihin? Mitä tapahtui aiemmin paikassa, jossa juuri nyt olet? Mitä tunsivat ja ajattelivat toiset ihmiset vastaavissa elämäntilanteissa?
 
Tämän syksyn aikana erilaiset tarinat ovat pyörineet mielessä: Omaa ja toisten elämäntarinaa on tullut taas pohdittua Voimauttavan valokuvauksen opinnoissa. Tilaamme ja sen ympäristöön liittyviä kertomuksia on kuullut ja tullut itsekin lukeneeksi lisää.  Välillä tarinat ovat kuljettaneet tyystin eri ajanjaksoon, kuten jo perinteeksi nousseilla Kokkolan keskiaikapäivillä. Kuulaana ja kauniina syyskuisena lauantaina oli mahdollista tempautua osaksi elämyksellisiä kertomuksia Kaarlelan kirkonmäellä. Parisen viikkoa sitten olimme hankematkalla Kyrönmaalla, jossa historia limittyy mielenkiintoisesti osaksi nykyaikaa ja paikallisia tarinoita.

Napue tarkoittaa joillekin vuonna 2015 maailman parhaaksi valittua suomalaista giniä. On se toki sitäkin ja pelkkä yritystarina menestystuotteen takana aika huikea, mutta kannattaa tutustua siihen alkuperäiseen tarinaan. Tarkoitan Napuen taistelua vuonna 1714, jonka muistoksi ruisgini on nimensä saanut. Se tarina ei ole kaunis mutta sitäkin vaikuttavampi.
 
Isäntä osti voittoisan ginipullon vitriiniimme ehkäpä vuosi sitten. Täytyy todeta, että sisältöä on vieläkin jäljellä, mutta oikeastaan pullo on sisustusesineenä aika tyylikäs. Tuotteen onnistunut ulkomuoto ei liene sattumaa, sillä Kyrön viskitislaamon pakkaukset ovat muuten menestyneet Cannesin mainosfestivaaleilla.

Kyrönmaan Orisbergin kartanoalueella on myös mielenkiintoinen historia. Katselimme esimerkiksi entisessä maamieskoulussa vanhoja opetusmateriaaleja ja kuljimme ensimmäisen suomalaisen tekojärven rannalla. Aikamoisiin tekoihin tai pitäisikö sanoa haaveiden tai päähänpistojen toteuttamiseen on ennen ryhdytty: Ai että, kaunis lampi olisi tällä paikalla ihana. No tehdään! Oi, kun tuohon maisemaan sopisi pieni saari…No tehdään sekin!
 
Kuvautimme itsemme isännän kanssa myös kartanoalueen kauniin kellotapulin edessä. Arvatkaapas, mikä tarina siihen liittyy? No siellä Carl Ludvig Engelin suunnittelemassa pylvästapulissa ovat toisilleen lupautuneet ja kihlat vaihtaneet Jean Sibelius ja Aino Järnefelt. Paikkaan liittyy myös oman sukuni muistoja elämän varrelta, suunnilleen puoli vuosisataa sitten. 

Täytyy oikeastaan todeta, että vuosi vuodelta ehkäpä juuri syksy tuntuu parhaimmalta vuodenajalta. Ruskan värit ja syksyn kaunis valo hivelevät silmää. Noh, sadepäiviä on kyllä sattunut tälle syksylle luvattoman paljon, mutta meillä ei ole ollut nyt onneksi puitavaa viljaa. Aiemmista vuosista poiketen isäntä on kylvänyt parille pellolle syysruista, jonka alku ainakin näyttää lupaavalta.
 
Kasvulaatikoista ja omenapuista saatiin ihan mukavasti satoa. Punajuurista voisi tehdä taas borssikeittoa, ja isäntä intoutui jo tekemään omenasiideriä, joka ei kylläkään ensimmäisellä maistelukerralla tainnut olla vielä ihan valmista. Metsät pursuilevat puolukoita, joten sitäkin satoa pitäisi talteen ehtiä keräämään. 

Ensi vuosi tuo muutoksia maatilamme tarinaan. Afrikkalaisen sikaruton torjuntaan varaudutaan Suomessa mittavilla toimilla. Jos jatkossa aikoo pitää sikoja ulkona, pitää tupla-aitasuojauksen olla aukottomasti kunnossa. Tämä ei välttämättä olisi meille ongelma, jos pitäisimme possujamme vain metsätarhoissa. Niille tarvitaan kuitenkin monia eri paikkoja, esimerkiksi porsimis- ja vieroitusaikoina. Hinkkiksen ja Vinkkiksen on ollut tarkoitus porsia vain yhdesti vuodessa, joten eivät ne voi olla Einarinkaan kanssa samassa aitauksessa kuin vähän aikaa.
 
Jotkut tilat ovat ilmeisesti ratkaisseet ongelman rakentamalla koko tilansa ympärille tavalliset ja panssariaidat. Me olemme sitä vastoin päättäneet luopua kokonaan villasikojen kasvatuksesta. Isännälle asia taitaa olla helpotus, mutta emännälle ja lapsille tulee kyllä haikea mieli. Possujen hoito on kuitenkin ollut iso osa arkeamme puolitoista vuotta.

Jostain syystä kaikenlaiset hienot mietelauseet ovat tuntuneet itsestä usein kliseisiltä, mutta täytynee myöntää, että usein niihin sisältyy paljon viisautta. Piti oikein googlettaa vanha totuus, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. En kuitenkaan ollut kuullut ajatelman jatkoa Helen Kellerin sanoittamana: "Kun yksi onnen ovi sulkeutuu, toinen aukeaa. Me vain tuijotamme niin kauan sulkeutuvaa, ettemme näe sitä toista, joka on meille auennut." Elämässämme ovat niin monet ovet jo auenneet ja sulkeutuneet, että jotain Kellerin ajatelmasta on alitajuntaan jäänyt.

Hyvää syksyä!

Blogi näyttää lähes lomailleen kesän, mutta ehkäpä kirjoituksia tipahtelee taas säännöllisemmin, kun muutenkin arki palailee koulujen alkamisen ja harrastuskuvioiden myötä takaisin tuttuun rytmiin. Vaikka ihka oikeaa kesää ei odotuksista huolimatta koskaan tullut, säännöllisemmän aikataulun ja rutiinien arki tuntuu hyvältä. Enpä tiedä, mutta jotenkin koko kesä oli yllättäen kaikissa merkityksissään vaisu ja harmaa.
 
Toisaalta kännykän muistiin tallentuneet kuvat herättävät mukavia muistoja, eli kyllähän pariin - kolmeen viime kuukauteen on mahtunut paljon mukavaa ja hyvää. Peruslinjaukseni mukaisesti lapsemme ja perheemme yksityisemmät asiat eivät tarkasti ja tunnistettavasti kuulu osaksi blogia, mutta emännän sekavalta ajatuksenjuoksulta ja pohdinnoilta ette voi välttyä. Joku voi kaipailla enemmän maatalouteen liittyvää sisältöä, mutta siihen eivät omat taitoni riitä enkä haluaisikaan koko ajan referoida isännän sanomisia ja tekemisiä.

Voimauttavan valokuvauksen opinnoissa luotiin loppukeväästä katsausta valokuvien merkityksiin nyt ja ennen.  Asioita katsottiin toisaalta perheen näkökulmasta ja toisaalta yhteiskunnan. Tästäkin olisi vaikka kuinka paljon mielenkiintoista asiaa käänneltäväksi ja väänneltäväksi, mutta yhtenä isona pointtina voisi olla tarve tavallisen elämän kuvaaminen ns. pönötyskuvien lisäksi. Kuvissa saa näkyä elämän koko kirjo eikä kaikissa kuvissa tarvitse vaikkapa hymyillä tai näyttää hyvältä.
 
Ennen kuin kamerat olivat yleisiä, kiertelivät kyläkuvaajat kuvaamassa ihmisten arkea mahdollisimman totuudenmukaisesti, erityisesti 1900-luvun alkupuolella. Sotien jälkeen kamerat yleistyivät ja toisaalta esimerkiksi lapsien studiokuvaus. Studiokuvat kavensivat ihmisten omaa päätäntävaltaa kuvien suhteen ja jo aiemmin kameraseurojen kilpailujen ja kriteerien myötä valtaa oli siirtynyt kameran toiselta puolelta kuvaajien käsiin.

Nykyaikaa leimaavat digi ja selfie-kulttuuri. Kuvia voidaan ottaa enemmän, koska ne eivät enää maksa, mutta toisaalta jotain filmikuvan salaperäisyydestä ja ainutkertaisuudesta häviää. Varsinkin nuoret ovat tottuneita olemaan kuvissa ja kuvaamaan itseään kännykkäkameroilla. Itsemäärittelyn suhteen ollaan periaatteessa siis paremmassa tilanteessa, mutta toisaalta osaa ihmisistä taitaa kuitenkin sitoa somekuvien kirjoittamattomat säännöt − pinnallisuudesta puhumattakaan.    
 
Kuva kertoo paljon, muttei todellakaan koko totuutta. Omien arkikuvieni perusteella meillä ei ole esimerkiksi mennyt yhtään työkonetta kesällä rikki eikä koko kesänä ole satanut tai tuullut. En myöskään ole taltioinut kuviin juurikaan runsasta rikkakasvustoa, vasikoiden vauhdikasta karkaamista, kasvun ihmeitä tai tavallisten töiden tekoa. Kaikenlaisten kuvien ottaminen on tärkeää, sillä niiden avulla rakennamme identiteettiämme ja teemme toisaalta oletuksia asioiden totuudellisuudesta. Miksi kuvat ovat niin tunteita herättäviä? Toisaalta ne voivat paljastaa unohdettuja asioita ja toisaalta nykyisin tiedetään, että aivoille on aika sama, onko käsillä oikea tilanne vai kuva. Tunteet ovat aitoja ja todellisia.       

Eläimiä olen kuvannut oikeastaan yllättävän vähän, sillä kännykällä kuvatessahan nuo etäisyydet täytyy pitää aika minimissä. Silloin taas ei välttämättä saa visuaalista silmääni miellyttäviä otoksia, koska karvakaverit tuppaavat tunkemaan liian lähelle, vaihtavat asentoa tai pakenevat. Olen esimerkiksi yrittänyt koko kesän ottaa hiehojen metsäaitauksesta kuvaa, jossa musta hieho makoilee ihanan näköisesti laakealla kivellä, mutta pahus soikoon, aina tilanne on ohi ennen ikuistusta! Ehkäpä se ei halua tulla kuvatuksi siten.
 
Näin lopuksi täytyy vielä jakaa muutama lukuvinkki kesältä niin ikään kuvan muodossa. Jos pidät tarinoista, runsaasta luontokuvauksesta, historiasta ja mytologiasta, niin ylemmän kuvan romaanit voisivat olla sopivia. Jos taas tieto, elämäntarinat ja luonnon tutkitut hyödyt ja terveysvaikutukset kiinnostavat, etsi käsiisi jälkimmäiset.

Ps. Palaillaan! Jo aiemmin kesällä blogialustan ja facebookin kesken ilmeni joitain teknisiä ongelmia, mutta toivottavasti ei enää.

Mikäpä olisi parempi aika kirjoitella kuulumisia kuin juhannusyö? Ei ollut yhtään suunnitelmissa postailla juuri nyt, mutta oikeastaan kädet nyt vain hakeutuivat näppäimistölle kuin itsestään tässä netissä surffaamisen ohella. Lapset tuhisevat sängyissään, isäntä katsoo jotain huonoa komediaa ja ulkoa kantautuu raakkuvan variksen ääni.
 
Tässä juhannuksessa parasta on ollut pysähtyminen. Jotenkin sitä aina unohtaa, kuinka kiireinen maatilan kevät ja alkukesä ovat, mutta niin se vain on. Tänä vuonna on vielä enemmän ollut peltojen laittamista uusiksi edelliseen vuoteen verrattuna. (Sallittakoon nyt näin amatöörimäinen lausahdus.) Ja myöhäisen kevään vuoksi kesäkuu on ollut ihan ylibuukattu.  Vakiovastaukseksi on tainnut muodostua ystäville ja muille tutuille, että palataan asiaan heinäkuussa.

Mitähän mainitsemisen arvoista tässä kuukauden aikana olisikaan sitten tapahtunut peltotöiden lisäksi? Loput emolehmät ovat poikineet, lauma siirretty kevätlaitumelle, Hinkkis porsinut ensimmäisen pahnueensa, järkkäristä yritetty vieroittautua, kestitetty varttuneempaa vierasväkeä, maatilan mahdollisuuksia pohdittu yrittäjäkurssilla, pihatöitä paiskittu ja ja… hukattu itsensä jonnekin arjen hulinaan.
 
Joku voi saada itsestään paremmat tehot irti paineen alla, mutta täytyy rehellisesti todeta, että tämä emäntä ei valitettavasti ole sellainen. Jotenkin onnistun imemään itseeni myös isännän kiireen ja ahdistuksen tekemättömistä töistä, joten on tuntunut tarpeelliselta tehdä koko ajan jotain itsekin. Toisinaan lopputulos on kuitenkin se, että häsään montaa asiaa samaan aikaan tai käytän tajuttoman paljon aikaa johonkin yksinkertaiseen askareeseen. Yhtenä päivänä havahduin siihen, että lajittelin pyykkejä korista toiseen. Joku oli siis vaihtanut tummien ja sekaväristen pyykkikorien paikkaa keskenään, ja minä kun harmistelin, että mikä tässä lajittelussa nyt on muille niin vaikeaa.

Tosiaan, Leponiemen tilalle on syntynyt ensimmäinen oma porsaspahnue. Synnytys sattui tietysti sitten sellaiseen ajankohtaan, kun meillä oli isännän kanssa pakollinen meno muualle. Sitten saimme terveisiä kuvan kanssa kotoa, että tällaisia on ilmestynyt. Emakkoa oli käyty katsomassa montaa kertaa aikaisempien päivien aikana, mutta porsiminen tapahtui ilmeisesti ongelmitta yön aikana tai varhaisena aamuhetkenä. Kahdeksan ihanaa mustakärsää on nähnyt päivänvalon ja kasvaa nyt Hinkkiksen huomassa hyvää vauhtia.  Porsaista seitsemän oli karjuja, jotka on nyt jo kastroitu kipulääkkeiden, rauhoittavien ja eläinlääkärin käsien avulla. Yhdellä söpöistä pikkuröhnöttäjistä on siisti töpöhäntä. Sellainen se on ollut niin varhaisista ajoista, kuin me olemme pystyneet huomaamaan, joten arvoitukseksi jää, onko se vioittunut jo kohdussa.
 
Alkukesän luontokukoistus ei ole tyystin mennyt ohi vaan kuviin on taltioitu muun muassa suopursuja ja maljakoihin poimittu tupasvillaa ja muita koristuksia. Luonnon voimaannuttavat ja elvyttävät hetket eivät kylläkään ole olleet kovin tietoisia, mutta täytyy antautua ja viipyillä enemmän tästä eteenpäin. Kesäähän pitäisi kuitenkin olla edessä vielä parisen kuukautta!

Blogia seuranneet muistanevat, että olen ollut tänä vuonna opintovapaalla opettajan töistäni. En siis normaalisti ole arkipäivisin tilalla vaan kaitsemassa ”muuta karjaa”. Tämän lukuvuoden olen kuitenkin keskittynyt Green Care -opintoihin ja tilalla työskentelemiseen. Vähän ehkä karkasi traktori kourista ja päädyin opiskelemaan muutakin, varsinkin kevätpuoleen. Ilmeisesti tarkoituksellisen rauhallinen syksypuoli antoi energiaa kevääseen. Vielä ovat kesken Voimauttavan valokuvauksen ammatilliset perusteet ja yrittäjän ammattitutkinto. Green Care -koulutuksen ohjaaja- ja kouluttajaosaaminen jatkuu syksyllä, ja mahdollisesti olemme mukana kahdessa pohjoismaisessa Green Care -hankkeessa, joiden sisällöstä ei kuitenkaan ole vielä selvyyttä. Aika näyttää, jäävätkö opinnot rikastuttamaan vain omaa arkeamme vai pystymmekö levittämään luonnon tavoitteellisia hyvinvointivaikutuksia myös laajemmin. 
 
Tällä hetkellä tilamme ja sen pellot kaipaavat sadetta. Kylvöjen onnistuminen on aina jännittävää puuhaa, joka selviää vasta myöhemmin. Sateen lisäksi tarvittaisiin tietysti myös lämpöä − ja nurmille ehkä lisää puhdistusniittoa. Rehunteko on tilallamme pääsääntöisesti vain kerran kesässä, ja vielä se ei ole ajankohtaista. Emännän ymmärryksen mukaan juuri nyt olisi sopiva sauma hieman hengähtää tai saattaa eteenpäin muita projekteja.

Hyvää kesänjatkoa!